Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

                            

                   TARINATUPA

 

                                                 HUOMIO! Uusin tarina aina ylhäällä.        

 

________________________________________________________________________________

 

                                                      ANSASSA

 

Tilanne kävi aina vaan jännittävämmäksi. Hannu hiipi lähemmäksi käyttäen apunaan lähistön puita ja pensaita. Viimein hän saapui vaahteran luokse.  Sen takaa poika tähysi rantapöheikköön, missä kaksi nuorta kyykkivät.

- Ovatkohan ne käyneet pissalle? Hannu virnisti.

Hänen täytyi nähdä enemmän tästä huikean jännittävästä tapahtumasta.

- Kukaan ei tallilla usko kun kerron tästä.

Hannu saattoi olla oikeassa. Jutusta tulisi iso ja hävettävä.

Hannu ei voinut aavistaakaan, miten oikeassa oli. Asiasta puhuttaisiin ja pitkään. Ja minkälaista julkisuutta se toi? Tarkkaillessaan paikkaa lähemmin, Hannu näki pitkän ruohikon keskellä jotain mustaa ja suurta. Mikä se oli? Sydän takoi nopeammin. Maassa lojui pitkä musta muovinen putki. Mitäköhän varten se oli siinä? Hän tarkkasi putkea uteliaana ja teki äkkiä päätöksen hiipiä sen luo. Hymy valaisi hannun kasvot, sillähän keksi jotain aivan älytöntä, millä pääsisi lähemmäksi vakoilemiaan ihmisiä.

Hän ryömi putken sisään. Tällainen toiminta ei Hannua pelottanut lainkaan, vaikka putki oli hurjan pitkä. Jännitys tuntui varpaissa asti. Nyt hän kuulisi nuoren parin puheen ja näkisi, mitä he tekivät heinikossa. Hannu oli varma,että hän yllättyisi. Piti vain kiskoa itseään hieman pidemmälle. Sitten hän kuuli jotain.

- Näitkö? Tuolla se on?

- Missä, missä?

Hannu pidätti hengitystä. Tilanne muuttui entistä jännittävämmäksi. Mitäköhän ne etsivät? Aarrettako?

Hannu näki nuorten hyppivät kanavan pusikkoon päät kumarassa. Olipa kummallista touhua. Hannu tuli oikein uteliaaksi.Hänen täytyi nähdä enemmän tästä huikean jännittävästä tapahtumasta. Mitä he etsivät? Hän oli vilpittömän iloinen kekseliäisyydestään, joka vei hänet putken sisään... Mutta ahdas putki kulutti hänen voimiaan. Hengästytti. Selkä kastui hiestä.

- Kaikkea sitä keksinkin...Voi turkinpippuri vieköön!

Mitä jos häneen iskisi ahtaanpaikan kammo? Ajatus putkeen menemisestä ei tuntunutkaan enää hienolta ajatukselta. Sieltä nimittäin täytyi päästä poiskin.

Hannu veti sisäänsä ahnaasti raitista ilmaa. Putken sisässä tuskin pystyi hengittämään. Sitten hän näki heinikossa olevat jalat ja kuuli äänen:

- Täällä se on. Täällä.

Tulivat lähemmäksi putkea.

Tytön äänessä oli innostusta.

- Tämä onkin aikamoinen seikkailu!

- Tietäisittepä vaan, millainen, Hannu mutisi.

Hän tihrusti putkesta minkä taisi. Eipä arvanneetkaan, miten lähellä Hannu oli. Tässähän kuuli joka ikisen sanan.

- Tuossa se on. Näetkö?poika sanoi.

Tyttö kumartui katsomaan. Hänen päänsä ilmestyi putken suulle. Sitten tämä kirkaisi niin lujaa, että rumpukalvot oli Hannulta haljeta.

- IIK....IIK... APUA! Siellä on joku...

Hannu näki kun kaksi päätä kumartui katsomaan häntä. Mekkala tietysti laittoi liskon katoamaan paikalta.

- MITÄ IHMETTÄ? Minähän tunnen tuon pojan....

Hannu yritti aikaan saada hymyntapaista.

- Tui tui...Minä tässä, Hannu.

Pojan ääni värisi.

Kauppaneuvos Kiisken Päivi- tyttären suu aukeni hämmästyksestä.
- Mitä sinä teet putkessa? Päkä kysyi.
- Sitä minäkin ihmettelen.

- Metsästäkö sinäkin Lissotriton vulgarisista? kysyi poika Päkän viereltä.
    - Vu-vulgarista... ei en minä...
    Hannu yritti liikahtaa, mutta hän oli juuttunut kiinni.
    - Auttakaa minut ulos täältä, hän pyysi.

Päkä ei tiennyt purskahtaako nauruun Hannun ahdingon vuoksi.

- Tehkää nyt jotain, poika pyysi.- Vai jätättekö te minut tänne kuolemaan?

Hannua alkoi ahdistamaan ja hän tunsi pakokauhunomaista pelkoa. 

-Kai tässä jotain sinun vuoksesi pitää tehdä.  Koitetaan kiskoa hänet ulos sieltä. Nyt yksi...kaksi...kolme...

Hannu ei liikahtanutkaan.

- Auttakaa minut ulos täältä, hän vaikeroi.

Päkä laittoi kätensä puuskaan.

- Olet niin tiukassa, Päkä hikoili.

Miten poika saattoi laittaa itsensä tuollaiseen pinteeseen? Tilanne muuttui vaarallisemmaksi, sillä Hannu alkoi kirkua, että putkessa oli hämähäkki...

- Mikä ihmeen hämähäkki?

Päkän täytyi kumartua katsomaan putken sisälle.

- SE ON MUSTAHÄMÄHÄKKI! APUA!MINÄ KUOLEN!

Hannu tuntui olevan täydellisessä paniikissa. Hän voihki hikikarpalot otsalla.

- HALUAN POIS TÄÄLTÄ!

- Älä nyt huuda! Voi hyvänen aika!Millainen soppa tästä tulee... Yritetään vielä. HII-OP!

Hannu näytti luonnottoman kalpealta. Hän läähätti.

- Tämä on loppuni... se katsoo minua... Kohta se puraisee ja saan rokkotaudin, korkean kuumeen ja joudun varmasti teho-osastolle letkuihin makaamaan...

Hannu ei todellakaan vaikuttanut terveeltä. Hän oli kalpea ja isot hikikarpalot vyöryivät alas pojan likaista otsaa.

- Koita nyt rauhoittua, Päkä komensi.- Mesoat kuin palopilli.

- Kiljuisit sinäkin, jos katsoisit kuolemaa silmästä silmään.

Hannu oli itkuun purskahtamaisillaan, sillä olo oli tukala.

Päkä kävi huiskaisemassa hämähäkin tiehensä. Mitä ihmettä he tekisivät Hannun hyväksi? Keinot alkoivat olla vähissä.

Päkän ystävä marssi heinikossa mietteliäänä. Jotain todella täytyi tehdä ja pian. Ei Hannua ansaan voitu jättää.
Viimein poika pysähtyi. Hän keksi jotakin.

- Minä soitan Hannulle apua.

 

 

jatkuu

 

___________________________________________________________________________________

 

                                          JOS EI HEILAA HELLUNTAINA...

 

Hannu pysäytti polkupyöränsä Koskikaran kauppakeskuksen kulmalle ja katsoi etsivästi ympärilleen. Puiston edessä, torin grilli-kioskin ulkoilmatuolit olivat täynnä väkeä. Siellä hän erotti myös joukon polkupyöriä, kolme porraspyramidia ja suihkulähteen, jota kiersi penkkirivistöt.

Tuuli joka puhalsi, heilutti kanavan laidalla kasvaa puistoa. Hannu suunnisti sinne. Ylhäällä puistonpenkillä istuva nuoripari ei nähnyt hänen tulevan. Tyttö ja poika olivat likistäytyneet toisiaan vasten ja he suutelivat.

Hannu olisi polkenut pyörällä ohi, ellei pojan rähjäinen olemus olisi kiinnittänyt huomiota. Kuluneet farmarit olivat lahkeista polvesta rikki. Liian iso ruudullinen paita repsotti housujen päällä kuin puolitankoon vedetty lippu. Tummat hiukset olivat puolipitkät, tuulen sekoittamat ja pojan iho oli hyvin rokoarpinen. Kaiken lisäksi hän käytti pyöreitä silmälaseja.

- Mitä ihmettä!

Hannun pyörä oli kaatua, kun hän teki äkkipysähdyksen.

- Minähän tunnen tuon tytön!

Uteliaana poika jäi seisomaan läheisen puun alle. Kerrankin näky vei hänet sanattomaksi. Eihän se voinut edes olla totta...

- Minä varmaan kuvittelen kaiken.

Kanavan reunamilla  omena-kirsikkapuut kukkivat. Vasemmalla näkyi kanavan yli kulkeva valkea kävelysilta, jonka alla kulki kuohuva vesi.

Nuoripari lähti penkiltä, kädet tiukasti toistensa ympärillä. Tytön vaaleat hiukset lepäsivät pojan olkapäätä vasten.

Hannu katsoi pitkään heidän peräänsä päätään raapien.

- Nyt en ymmärrä yhtään mitään, hän puuskaisi.

Pojan paidanliepeet lepattivat tuulessa. Housun puntit viistivät maata. Miten ihmeessä tuollainen härpäke kulki muodikkaasti pukeutuneen tytön kanssa? Ei se istunut pojan päähän sitten millään. Olisi parasta seurata heitä.

Hannu polkaisi pyörään vauhtia... Vatsanpohjaa kutitti. Hänen oli selvitettävä kuka poika oli?

Poika viiletti sillan ylitse hiukset tuulessa hulmuten. Sitten hän veti henkeä ja seurasi, miten nuoripari sillan toisella rannalla keskittyi jälleen toistensa silmiin tuijottelemaan.

- Ihan kuin Kikka ja Repe...

Hannu ei voinut käsittää, miksi toistensa tuijottelemiseen kulutettiin niin paljon aikaa. Naamataulun kyllä näki yhdelläkin katsomisella.

- Tuolla ne seisovat, eivätkä näe ja kuule yhtään mitään.Pitääkö minun seistä tässä sillalla ikuisuuksien ajan? Poika oli nörtin näköinen. Pyöreäsankaiset silmälasit saivat kaverin näyttämään entistä oudommalta. Hannun aika alkoi tulla pitkäksi, mutta sitten hän näki pojan liikkuvan.

- Mitä ihmettä se nyt tekee?

Hannu näki nuorten hyppivät kanavan laidan pusikkoon päät kumarassa. Olipa kummallista touhua. Hannu tuli oikein uteliaaksi. Hän työnsi polkupyöränsä puun alle ja keskittyi tuijottamaan näkyä. Mikä kesti ja kesti.

- Tuosta ei ota selvää Erkkikään... Mitä ne touhuaa? Parasta mennä vakoilemaan.

 

____________________________________________________________________________________                          

                                              RAKKAUTTA ILMASSA

 

Kikka katsoi peilityyneen järvenpintaan ja kuuli korvissaan kuikan  surumielisen huudon. Aurinko oli laskemassa. Se värjäsi taivaanrannan kultaisella värillä saaden mäntyjen rungot hehkumaan punaisena. Kun Kikka katsoi oikealle näki hän kesämökin takana alkavan hevosaitauksen, jossa oli kaksi hevosta. Hän tunnisti eläimet.

- Mia Cara ja Kafka.

Miten kauan siitä oli kun Kikka ja Repe olivat olleet Italiassa? Muistot olivat elävänä hänen mielessään. Jokainen taistelu vuorilla. Mutta koska he olivat tulleet mökille? Mikään ei ollut romanttisempaa kuin tämä.

Kuikka huusi jälleen, kerran, kahdesti... Huudossa oli surumielisyys.

- REPE...!

Huutoon ei tullut vastausta.

- Pitääkö minun etsiä sinut?

Kikka kävi hevosten luona ja asteli sitten mökille. Hän oli varma, että tulossa oli yllätys...

- Siellä sinä olet.

Kikka näki pojan ikkunan edessä seisomassa.

Repe hymyili, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän sieppasi tytöstä kiinni ja suu painui vasten suuta...

Se oli ihanaa, niin ihanaa...

- KIKKA? Koita nousta.

Näky Repestä katosi ja tilalle tuli Mika-veljen pää.

- Näytät kuin olisit nähnyt aaveen, Mika sanoi.

Kikka nousi istualleen vuoteessa. Näky Repestä ja rannasta oli poissa. Oliko se ollut unta?

- Olet kuin maasi menettänyt sisko-hyvä! Nouse tolpillesi. Ovella on  joku sinua kysymässä.

Kikka nousi vuoteesta. Kuka ovella oli?

Hän meni katsomaan.

- REPE...

Poika nojasi polkupyöräänsä ja virnisti.

- Moi Kikka! Etkö ole pukeissa?

- Heräsin vasta.

Repe nauroi.

- Kyllä huomaa, että on kesä.

Kikka haukotteli.

- Tule sisään.

Poika työnsi pyörän nurmikolle seisomaan.

Nyt piti saada minttuteetä ja äkkiä. Sitten Kikka muisti asunsa.

- Istu odottamaan. Vaihdan vaatteita.

Hän hävisi paikalta. Poskia poltti. Tiedä, vaikka uni kävisi toteen...

 

_____________________________________________________________________________________

 

                                                           SOITTO

 

Puhelin soi pitkään, ennen kuin Kikka kuuli tutun äänen langan päästä.

- Sinäkö Kikka?

- Minä, Kikka kähisi.

- Et kai ole vaikeuksissa?

Miksi Kristian sanoi niin? Arvasiko hän, vai tiesikö jotakin sellaista, mitä Kikka ei tiennyt? Hänen oli heti kerrottava asiasta.

Pitkän aikaa kristian oli hiljaa ja vain kuunteli. Viimein hän puhui.

- Pelästyikö se pellolla olevaa peräkärryä?

- Kyllä, Kikka läähätti.

Langalla oli hiljaista.

- Kristian? Oletko siellä?

Kesti pitkän aikaa, ennen kuin Kristian puhui.

- Ole ihan huoleti. Kärry oli varmasti pojalle jotain uutta nähtävää...

- Luuletko niin?

Kikan ääni oli epäilevä.

Kristian vakuutti, että kaikki menisi hyvin, kun ori vain lepäisi. Sitä Kikkakin toivoi.

Repe ilmestyi Kikan vierelle.

- Mitä se sanoi?

- En tullut hullua viisaammaksi, tyttö puhisi.

He palasivat takasin Husaarin luokse.

- Ehkä Kristian on oikeassa, Kikka sanoi. - Husaari on viipynyt niin kauan Englannissa.

Repe nojautui karsinan oveen. Ilme oli miettivä.

- Niin ehkä...

____________________________________________________________________________________

 

                                          LISÄÄ  HUOLIA

Tallipihalla ei näkynyt ketään, kun Kikka ja Repe palasivat maastosta. Kristian oli poissa.

- Hän lähti kotiinsa Harmaalinnaan, Titta tiesi. - Lähetti terveisiä.

Kikka näytti pettyneeltä.

- Nyt en ennättänyt kysyä häneltä mitään.

Titta näytti uteliaalta.

- Et kai alkanut kaivata häntä nyt jo?

- Siitä ei ole kyse, Kikka kuiskasi.

- Mistä sitten?

Kikka loi Repeen hätäisen katseen, mutta silmien epätoivosta saattoi päätellä, etteivät asiat olleet hyvin.

- Kikalla on pieniä hevosongelmia, Repe ilmoitti.

Titta näytti ylen hämmästyneeltä.

- Mitä ongelmia sillä muka on? Niin viisas hevonen.

Kikka murahti vastaukseksi jotain ja jätti kertomatta mitä maastolenkillä oli tapahtunut. Parempi ettei muiden tarvinnut siitä tietää mitään.

- Huolestuisivat vain, Kikka kuiskasi Repelle.

Toisaalta se olisi noloa. Kaiken lisäksi ori karkasi. Kaikki oli Repen ansiota, koska tämä pysäytti Husaarin. Eikä Repe koskaan kertoisi, että Kikka oli pudonnut satulasta. Sellaista arvosti. Kaiken lisäksi Repe sanoi, että hevoset säpsivät yhtämittaa, eli kaikki oli luonnollista. Mutta syvällä sisimmässään Kikka tiesi, ei asia ollut niin. Jostain syystä hän pelkäsi enemmän kuin koskaan...

Repe näki tytön kasvoilla synkän ilmeen, kun tytöt halusivat tietää, millainen Husaari oli ratsastaa pitkiin aikoihin? Olihan Kikka kaivannut hevosta joka päivä ja unelmoinut oriin näkemisestä. Nyt kun unelma toteutui ja Husaari tuli kotiin hän ei ollutkaan onnellinen.

Repe laski kätensä tytön harteille. Heidän katseensa kohtasivat. Poika näki pelon Kikan silmien syvyyksissä.

- Soita Kristianille, Repe sanoi. - Nyt heti.

Kikka nyökkäsi. Niin oli viisainta tehdä.

 

______________________________________________________________________________________

 

                                  REPE

 

Kikalta pääsi itku. Kaiken odottamisen ja ikävöinnin jälkeen hän istui ojassa ja ori oli poissa. Kikka tunsi suurta pettymystä.

- Voi itku!

Kikka puisteli lumia vaatteistaan. Häneltä pääsi itku silkasta harmista. Olipa hauska reissu kävellä kotiin muitten arvosteltavaksi.

- Mikä ihme Husaarille tuli? Pelkäsikö se niin kovin peräkärryä? Kikka oli kovin huolissaan hevosesta.- Voi kun se nyt ei aiheuttaisi ikävyyksiä...

Oreilla oli tapana aina esiintyä tammoille ja pyöriä niiden kimpussa. Kikka tunsi syyllisyyttä, että ori karkasi. Hän mietti, miksei Kristian varoittanut häntä?

Lumisen pellon takana liikkui joku. Ellei aurinko olisi paistanut niin kirkkaasti, Kikka olisi nähnyt mikä.

Hän pyyhki kyyneleitä silmistään vielä silloin, kun näki ratsastajan tulevan. Musta hevonen. Se ei voinut olla kuin Repe ja hänen mukanaan oli suuri valkoinen.

- Husaari! Kikka huusi.

Sitten hän juoksi.

Mutkan takaa ilmestyi mustalla ratsulla saapuva poika. Hän toi tullessaan suurta oria, joka tanssi Kafkan rinnalla.

- REPE...

Helpottunut huuto kaikui ilmassa.

Repe pysähtyi korskuvien ratsujen kanssa ja loi uteliaan silmäykseen itkevään Kikkaan.

- Putositko satulasta?

- Husaari pelästyi. En ymmärrä miksi? Se oli vain peräkärry.

Ori seisoi nytkin tiellä kaikki lihakset jännittyneinä. Pää oli pystyssä ja se värisi. Kikan oli pakko laskea rauhoittava kätensä harjalla ja silittää sitä. Hänelle tuli kummallinen tunne. Hevonen pelkäsi...

- Onkohan Englannissa sattunut jotain? Repe mietti.

Sitä Kikka ei tiennyt, mutta hän kysyisi Kristianilta.

Kikka kiipesi satulaan ja otti ohjat käsiinsä. Pidemmälle hän ei ehtinyt. Jännittynyt ori heitti niskaansa niin, että valkea harja liehui ja se nousi takajaloilleen. Nyt oli jotain pahasti vinossa, Kikka ajatteli.

Husaari pyörähteli, sieraimet puhalsivat. Se tuijotti yhä pellolla näkyvää peräkärryä, eikä suostunut jatkamaan askeltakaan siihen suuntaan.

- Älä pakota sitä, poika sanoi. - Ratsastetaan toiseen suuntaan.

Hevonen rauhoittui. Se ei enää jännittänyt.

Mutta Kikan täytti levottomuus, mistä hän ei pitänyt.

Repe katsoi häntä.

- Olet huolissasi.

- Niin olen. Husaari ei ole ikinä ollut tällainen.

Enempää poika ei tytöstä irti saanut.

Mitä Husaarille oli tapahtunut? Kikan täytyi ottaa asiasta selko.

 

 

_______________________________________________________________________________________

 

                                      JÄLLEENKEMINEN

 

Kikka tunsi, miten sydän hakkasi. Kaikki oli kuin unta. Tässä hän istui taksissa Kristian Starckin, ensirakkautensa vierellä ja tuli Nummelan ponitallille. Hänen kätensä puristi lujasti pojan kättä.

- Sano, että se on totta. Husaari on tullut kotiin.

- Onhan se tullut, Kristian hymyili. - Kohta näet oriisi.

- Voi Kristian!

Kikan täytyi halata toista.

- Olen niin onnellinen.

- Huomaan sen.

Heti kun auto pysähtyi Kikka hyppäsi ulos ja juoksi. Hänen täytyi nähdä Husaari.

Tyttöjen huutoja kuului tarhalta. Pienojen välissä vilahti jotain suurta ja valkoista, mikä kosketti sydäntä.

- HUSAARI!

Tytön huuto ylitti pihan, se kaikui yli tarhan ja  ulkona juossut hevonen pysähtyi. Se nosti päätään majesteetillisesti, sitten se hirnui kutsuvasti.

Tarhan luona seisseet tytöt väistyivät Kikan tieltä.

- Se on täällä! Titta huusi intoa puhkuen. - Husaari!

Kikka pysähtyi portille. Sydän hakkasi. Siinä se oli. Lumenvalkoinen upea ori. Miltä se näyttikään? Pitkä aaltoileva harja oli kuin vuolas kuohuva putous. Näky salpasi tytön hengityksen.

Tyttö ja hevonen katsoi toisiaan. Miten pitkä aika siitä oli? Kikka ei muistanut, mutta ennen kuin ajatus meni loppuun, hän oli liikkeessä.

- Husaari. Viimeinkin...

Kikka pujahti aidan pienojen välistä tarhaan. Hänen sydämensä suli suuren valkoisen oriin edessä.

- Kikka! Varo!

Ei Kikka varonut. Kyyneleet pusertuivat silmistä, vuosivat poskille.

- Rakas, rakas...

Hevonen hirnui, se nousi puoliksi takajaloilleen ja heilautti päätään, kuin olisi tervehtinyt tyttöä. Sitten he kohtasivat. Tyttö ja hevonen.

Miten pitkä aika sitä oli, kun Kikka viimeksi näki Husaarin? Hän ojensi kätensä ja kosketti hevosta. Upea ihana ori oli jälleen kotona.

Husaari hörisi, se painoi päänsä tytön syliin.

- Onko sinullakin ollut ikävä? Kikka kysyi.

Hevonen tuntui käden alla niin lämpimältä. Kikka silitti sitä, kosketti  paksua harjaa. Hänen oli päästävä ratsaille.

- Nyt heti!

Kikka ei ehtinyt kuin kääntyä. Hän näki Kristianin, joka kantoi satulaa ja suitsia. Pojan silmät hymyilivät.

- Tarvitset näitä.

- Voi kiitos.

Yhdessä hetkessä Kikka satuloi valkoisen oriinsa.

- Nyt se tapahtuu Husaari. Viimeinkin.

Tyttö sipaisi hellästi oriin poskea ja sitten hän istui satulassa. Miten pitkä aika tästä oli?Kikka mietti. Miten kauan hän unelmoi Husaarista ja yhteisistä hetkistä? Ja nyt se oli totta.

Kristian aukaisi portin, kun Kikka ratsasti isolla oriillaan pois tarhasta. Husaari tanssi. Sen valkea häntä huiski kaaressa ja kaviot polkivat lunta.

- Ole varovainen sen kanssa! Kristian sanoi.

Mutta Kikka ei kuullut sanoja. Hän löysäsi ohjia ja hevonen  ponnahti laukalle. Virtaa täynnä kuten aina. Kikka nauroi hevosen innolle.

Kavioiden jyske Kikan alla kasvoi. Suuri valkoinen  nelisti läpi tallipihan, sitten mentiin puiston poikki niin että lumi pöllysi. Seuraavassa mutkassa näkyi liikettä. Mitä siellä oli? Mitä lähemmäksi Kikka ratsasti sitä enemmän hän näki. Siellähän kulki Pena kiskoen perässään heinäpaaleilla täytettyä rekeä.

Kuullessaan kavioiden kapsetta Pena pysähtyi katsomaan tulijaa. Hänen kätensä teki kieltoja näyttävää liikettä, mutta Kikalla ei ollut aikomustakaan pysähtyä.

- PYSÄHDY! Etkö näe kuormaa?

Ei Kikka nähnyt. Hän oli suuren valkoisen hevosen lumoissa. He kiisivät lumisella tiellä ja sitten Husaari hyppäsi reen yli. Kikalta pääsi nauru, kun hän näki Penan putoavan hankeen istualleen. Voiko hassumpaa olla?

- Tämä on laitonta toimintaa! Pena ärjyi ratsastavan Kikan perään.

Vauhdin hurma, kavioiden kopse ja  Husaarin valkea liehuva harja oli kaikki mitä tyttö aisti. He kiisivät maantiellä, kurvasivat pellon takaiselle auratulle tielle ja olivat yhdessä vilauksessa koivikossa. Miten kovaa ori kulki? Kuinka nopeat olivat Husaarin askeleet?

Sitten he kulkivat koivikon poikki tuulen siivin, kunnes tulivat pellon laitaan. Maanviljelijä oli jättänyt peräkärrynsä tien varteen. Kärry oli uponnut lumeen. Muuta Kikka ei ehtinyt havaita, sillä suuri ori iski jalkansa maahan. Se pysähtyi niin nopeasti, ettei hän ehtinyt tehdä mitään. Sitten hän putosi satulasta...

Korskuva ori tempoi ohjia. Hevonen nousi takajaloilleen ja se pieksi etusillaan ilmaa. Se oli yhtä rajua kiihkoa.

- Husaari...voi Husaari...

Mikä sille tuli? Suuren oriin sieraimet puhalsivat suurina, silmissä oli pelkoa.

- Kulta. Älä mene...

Ori ei kuunnellut. Se pyörsi ympäri ja repi ohjakset irti Kikan kädestä, sitten se lennähti laukalle.

Pysäyttäisikö Husaaria mikään?

_______________________________________________________________________________________

 

 

                                       UNELMIEN HETKI

 

Kikka luuli näkevänsä unta. Hän katsoi ulos keittiön ikkunasta lumiselle pihalle. Valkoista hankea riitti kaikkialle, mutta lumen keskellä hän näki jotain muuta, hyvin tuttua ja rakasta.

- Kristian!

Poika seisoi pihalla kaulukset pystyssä, suu hymyssä, kuin olisi odottanut häntä.

-  Se on Kristian!

Seuraavassa hetkessä Kikka säntäsi pihalle hiukset liehuen. Voiko tämä olla totta? Oliko Kristian Starck  Suomessa?

Pihalla todella seisoi pitkänhuiskea poika. Tummat hiukset  peittivät  osan pojan kasvoja. Hän oli vetänyt ruskean takkinsa kaulukset pystyyn. Läheiseltä omenapuulta  lähti lentoon lintu ja se pudotti lumikiteitä maahan.

Kristianin kasvot kääntyi vät hymyyn kun ulos pelmahti vaaleahiuksinen Kikka.

- Kristian!

Tyttö heittäytyi syliin ja kietoi kätensä pojan kaulan ympärille.

- Miten sinä olet täällä...Suomessa? hän läähätti.

Kristian nauroi. Ilo kupli syvältä sisimmästä ja hän pyöräytti Kikkaa ilmassa, niin lujaa, että kultaiset kiharat liehuivat.

- Koita arvata?

- Voi Kristian...

- Onko ollut ikävä?

- On on... Miten Husaari jaksaa?

- Haluatko tietää?

- Ilman muuta.

Poika otti tyttöä kädestä.

- Tule sitten...

- Kristian! Minne sinä viet minua?

- Kohta näet.

Kristian kiskoi Kikan kadulle, missä seisoi taksi.

- Onko auto meitä varten? Kikka nauroi.

- Hyppää kyytiin, poika käski.

Minne he olivat oikein menossa? Poika puristi lujasti hänen kättään.

- Kaikki selviää tuota pikaa, hän sanoi.

Mitä kauemmas he ajoivat, sitä jännittyneemmäksi Kikka kävi. Yhtäkkiä hän oli varma ajosuunnasta. He olivat menossa Nummelan ponitallille.

Kikan silmät olivat täynnä kysymystä. Hän katsoi pojan hymyileviä kasvoja ja äkkiä hän oli asiasta varma.

- Voi Kristian! Husaari on täällä! Eikö olekin?

 

______________________________________________________________________________________

______________________________________________________________________________________

 

                                                HAAVEIDEN MAILLA

 

Vasta kun Repe ratsasti polulta peltotielle, erotti hän Kikan suuren valkoisen oriin selässä.Pojan piti vetää henkeä ihastuksesta, sillä lainehtivan kypsän viljan edessä tanssi valkea ratsu lyhyin hypäyksin ja aivan yläpuolella laskeva aurinko värjäsi taivaanrannan punaiseksi.

Repe seisautti mustan ruunansa poikittain tielle ja vilkaisi purppurameressä uivia poutapilviä, joiden välistä tunkeutui värikkäitä säteitä hehkuttaen pilvenlaidat kultareunaisiksi.

- Repe hei!

Tytön ääni kaikui ilmassa. Hänellä näytti olevan vaikeuksia suuren valkoisen kanssa. Husaari liikkui jäykistyneenä, häntä kaarella. Sen paksu harja näytti kuohuvalta koskelta. Kyljet kiisivät ja suuret korvat kääntyilivät odottavasti.

- Vaikeuksia? Repe huusi ja rauhoitti Kafkaa, joka hirnahteli levottomasti.

- Pitäisi antaa juosta, Kikka huusi. - Mutta portti on kiinni.

- Minä autan...

Repe siirtyi ojan penkalle ja pakotti Kafkan hyppäämään matalan ojan ylitse. Sitten he ravasivat pitkää heinikkoa myöten veräjälle, jonka toisella puolen aukeni pitkä suora kärrytie.

Vasta kun reitti oli selvä, Kikka uskalsi  käyttää pohkeitaan ja marssitti upean oriinsa kapeaa ojanpientaa pitkin kohti avoinna olevaa porttia. Ori pärski ja otti muutaman sivuloikan kuin kokeillakseen tytön valppautta.

- Mitä sinä pelkäät iso ori?

Husaarista portti oli maailman pelottavin asia ja hevonen otti muutaman sivuloikan ennen kuin kulki ohi.

- No, ala tulla Repe! Ratsastetaan kilpaa.

Tytön kutsussa oli villiä riemua ja hän lyhensi ohjia.

- Mennään.

Kikka painoi kantapäänsä kiinni valkean oriin kylkiin ja eläin hyppäsi eteenpäin. Hevosen suuret kaviot näyttivät liikkuvan tiellä aina vain kovempaa. Se pyöritti upeaa häntäänsä merkiksi juoksemisen ilosta.

Kavioiden kapse täytti ilman. Silmissä alkoi vilistä mäenrinne ja pellot. Tuuli löi vedet silmistä ja se oli ihanaa!

Repe näki, miten valkoinen ori ja tyttö etääntyivät heistä. Hetkeksi he katosivat näkyvistä vehreän maiseman keskelle, kunnes valkea orhi ilmestyi maisemaan samanlaisena, suurena ja kauniina lähestyen pitkin joustavin askelin.

Kikan poskilla hehkui innostuksen tuomat punaiset läikät.

- Näitkö, miten se juoksi. Meitä ei voita kukaan.

Repe näki tytön onnesta säihkyvät silmät. Sitten valkoinen hevonen kohosi takajaloilleen kohti kirkkaansinistä taivasta. Husaari halusi juosta ja kiitää metsän läpi.

- Kikka! Odota!

Repen huuto kaikui kuuroille korville. Valkoinen hevonen ja tyttö katosivat metsän rajaan ja sitten ilmassa kiiri Kikan kauhunhuuto...

Repe oli äkkiä täysin hereillä. Hän istui vuoteessa sydän hakaten. Mitä uni tiesi? Se oli niin todellinen ja hätkähdyttävä.

- Eihän Husaari edes ole Linnavuoressa.

Silti tyttö ja hevonen katosivat hänen näköpiiristään, ja Repe muisti kauhunkiljaisun.

Poika nousi vuoteesta ja käveli keittiöön juomaan lasillisen vettä. Jostain kumman syystä hän oli huolissaan. Ilmassa oli jotain enteellistä ja odottavaa.

 

_____________________________________________________________________________________

 

________________________________________________________________________________________

 

________________________________________________________________________________________

 

                                           KIRJAROSVO

 

- Miten täällä messuilla voi olla näin karseesti väkeä?

Titta katsoi etsivästi pöytien yli. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi rynninnyt kirjamessuille.

Äiti katsoi tytärtään hymyillen.

- Mennään lähemmäs lavaa Titta. Haluan kuulla, mitä kirjailija Saarinen puhuu  historiasta. Hän haastattelee yliopiston  kanslerinna Gertrudia. Siitä tulee kivaa.

- Voi,äiti! Titta sanoi. - Se on tylsää! Aina vain esitelmiä...

Äiti oli kuin ensinkään olisi kuunnellut.

- Jospa istun  penkin päähän. Sinä voit mennä katsomaan hevoskirjoja. Niitä on tarjolla vaikka kuinka. Ja tuolta tulee nummelalaisia...Hei Hannu! Terve Kari! Kiinnostaako teitä historia?

Pojat pysähtyivät.

- Kiinnostaa meitä Rantarosvot-kirja.

Päivin kulmat kohosivat uteliaasti.

- Miksi ihmeessä juuri se kirja?

- Se varastettiin!

- VARASTETTIIN!

- Juu juu... rosvo kiipesi ikkunasta sisälle ja vei kirjan Hannun sängyltä, Kari kertoi kiihkeään sävyyn.- Ja tämä on tosi kuin vesi.

Päivi ei saanut sanaakaan suustaan.

- Nyt se alkaa!

Lavalle nousi kirjailija Saarineen ja perässä hienoon leninkiin pukeutunut Gertrud Saarikangas. Hänen hulmuava leninkinsä heilahti ilmassa.

- Hyvä yleisö! kuuluttaja sanoi. - Saanko esitellä...

Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä lavalle ryntäsi hurjistunut pikkupoika, joka huitoi käsillään kamalasti oikealle ja vasemmalle.

Yleisö kohahti. Mitä ihmettä lavalla tapahtui? Liittyikö keskusteluun poika, joka hyökkäsi yliopiston Gertrudin kimppuun kuin takiainen ja kaasi rouvan istualleen keskelle lattiaa.

-Heh heh hee... Poika ei taida pitää historian luennosta, joku hohotti.

Lavan tapahtuma hiljensi lähistön kirjamyynnin.

- Mitä tuolla tapahtuu?

- Attentaatti!

Joku kirkaisi.

Hirveä hälinä syntyi lavan ympärille. Jostain kuului kirkunaa. Ääni kuului selvästi Gertrudille, jonka kampaus hajosi Hannun käsittelyssä.

- Hyvänen aika! Kari meni kalpeaksi.- Kävikö se jonkun kimppuun?

Tällaista Hannu ei vielä koskaan ollut tehnyt. Oliko poika menettänyt järkensä? Kauempaa alkoi kuulua juoksuaskia. Järjestysmiehet tulivat.

- Ottakaa tämä nuorimies pois päältäni! Ai jai jai... Näpit irti hameestani! Apua! Gertrud kiljui kimakalla äänellä.

Sekasorto yltyi. Hälisevät ihmiset kerääntyivät ringiksi lavan ympärille, jossa käytiin aika erikoista episodia.

Kari näki järjestysmiesten tulevan juoksujalkaa paikalle.

- Nyt otti ohraleipä.

Rimpuileva ja kiljuva Hannu kiskottiin erilleen alakynteen jääneestä seurapiirirouvasta, joka näytti kaikkea muulta kuin tyylikkäältä. Alushousutkin vilkkuivat rouvan hameen alta ja hiukset harottivat joka ilman suuntaan.

Päivi nousi seisomaan.

- Minun täytyy mennä katsomaan, mistä on kysymys.

Kari kiirehti hänen peräänsä.

- Minä tulen myös.

Järjestysmiehet olivat saaneet yhteisvoimin rimpuilevan pikkupojan pois Gertrudin päältä.

- HANNU! Päivi torui.

Hän näki pojan silmissä syytöksen.

- VARAS! KIRJAVARAS! Hannu kiljui pistettynä.

Hänen kätensä heilutti ilmassa kangaspalaa, jonka kuviointi istui sopivasti yliopiston kanslerinnan pukuun.

- Hannu! Mitä sä kailotat?

Kari näytti kauhistuneelta, sillä he olivat kaikkien mielenkiinnon kohteena ja kauempaa lähestyivät poliisit.

- Sain kiinni kirjavarkaan! Juuri niin. Näytän sille närhen munat...

Gertrudin huuto kaikui hallissa pistettynä.

- IIK...

Hannu rimpuili ja potki sotaisana.

- Mitä täällä tapahtuu? Mikko Lahden ääni kysyi ihmetellen. - Nuorimies, rauhoitu!

Kiukkua pihisevä Hannu  rauhoittui.

- Tulit juuri sopivasti, poika sanoi kireänä. - Olen napannut kiinni kaupungin pahamaineisimman varkaan, yliopiston kanslerinnan.

Tulipunainen rouva Gertrud pudottautui alas lavalta. Hänet oli häpäisty totaalisesti.

- Eiköhän lähdetä selvittämään asia hiukan sivummalle, Mikko sanoi ja otti pojat ja Gertrudin mukaansa. Päivi seurasi heitä huolestuneena kahvion puolelle.

- Nyt Hannu kerrot juurta jaksain, mistä tässä on kysymys? poliisi sanoi.

- Joo joo...Minä olen koko ajan yrittänyt sanoa,että ...

- HANNU HELENIUS!

Hannu hiljeni sillä paikalle pyyhälsi Elsa Munkkirinne miehensä Oivan kanssa.

- Ja Gertrud, Oiva sanoi uteliaalla äänellä. - Mitä on tapahtunut? Onko kampaaja tunaroinut nutturasi kanssa?

- Tässä on kyse vakavasta asiasta, Päivi sanoi. - Hannu sanoo, että rouva kanslerinna on kirjavaras.

- MI-minäkö...?

- Mistä kirjasta oikein on kysymys?

- Rantarosvot! Hannu kuulutti kiihtyneenä.

Oiva näytti hämmästyneeltä.

- Vaimo! Eikö se kirja kerro salakuljettajista?

- Ssh... hiljempää, ei niin kovalla äänellä...

Oiva katsoi Elsaa ihmeissään. Hän oli varma, että tämä salasi jotakin häneltä.

Mikko pyöritti päätään.

- En ollenkaan ymmärrä tätä härdelliä. Eikö kyseistä kirjaa voi ostaa rehellisesti kaupasta? Vai onko rahanne loppu?

Gertrud ja Elsa  vilkaisivat toisiinsa. Sitten Elsa sieppasi poliisin käsivarresta kiinni.

- Minä selitän kahden kesken. Olkaa niin hyvä ja tulkaa tänne.

Elsa kiskoi Mikon pois muiden luota. Hänen kasvonsa punoittivat häpeästä.

- On pakko tunnustaa jotain,hän sanoi.

Mikon kulmat kohosivat.

- Olen pelkkänä korvana.

- Tämä on sukusalaisuus, Gertrud kuiski.

- Niin juuri, Elsa nyökytti päätään.

- Nyt tulin oikein uteliaaksi, Mikko sanoi.

- Juttu on niin, että asiaa ei voida tuoda julkisuuteen, Gertrud kuiskasi.

- Salaisuus on säilytettävä, Elsa sanoi lujalla äänellä.

- Minulle sen voi kyllä paljastaa, Mikko sanoi.

Naiset näyttivät vaivautuneilta.

- Asia on sillä tavalla, Gertrud tokaisi.- Että Elsa ja minä...

Hän ei saanut sanotuksi.

Nyt Mikko tuli oikein uteliaaksi. Valtiosalaisuudestako oli kyse?

- Ole nyt hiljaa Gertrud ja anna minun puhua, Elsa tokaisi. - Se on sillä tavalla konstaapeli, että meidän suku ja Gertrudin suku ovat sukua keskenään.

-Mitä ihmeellistä siinä sitten muka on? Mikko kysyi.

- Asia on hyvin arkaluonteinen. Ei sitä sovi maailmalle levittää.

- Ja miksi ei?

-Koska esi-isämme oli rantarosvo.

Nyt se oli sanottu.

- Vai rantarosvo.

Mikko purskahti nauruun.

- Hyvät naiset, hän sanoi.- Kyllä minä nyt ymmärrän huolenne. Mutta ei sentään sovi kiipustella toisten kotiin ikkunan kautta.

- Juuri niin.Ovestakin pääsee, Hannu sanoi.

- Konstaapeli, Elsa rykäisi. - Sovitaanko,että sukumme salaisuus pidetään salassa.

Mikon suupieliä nyki.

- Pidetään vaan, vai mitä Hannu?

Hannu tuhahti.

- Jos on ihan pakko.

Mikko laski kätensä pojan olkapäälle.

- Tulehan Hannu. Minä tarjoan sinulle jäätelöt.Oikein suuret Elsan ja Gertrudin laskuun, niin voit unohtaa koko episodin.

Hannu virnisti.

- Jätskin pitää sitten olla iso, oikein rantarosvopallo.

 

________________________________________________________________________________________

 

                                          TOTUUS SELVIÄÄ

 

Vihainen tuuli puhalsi puutarhan läpi. Olivatko he todella varkaan jäljillä? Oliko kirjaston valkea rouva  seurannut heitä Heleniukselle, kiivennyt tikapuita ylös ja siepannut kirjan. Mitä kummaa siinä kirjassa oli? Miksi se kiinnosti kirjaston valkeaa rouvaa niin paljon?

- Mennään perään, Hannu sanoi ja sitten poika oli jo ikkunalaudalla kiipeämässä paloportaita alas.

Kari katsoi pojan perään ällistyneenä.

- Mä kyllä käytän ovea, hän sanoi.

Hannulla niitä päähänpistoja riitti.

Kari syöksyi rappusiin ja suorinta tietäpihalle ja sitten hän joutui seisomaan iät ajat odottamassa, että tikapuille juuttunut Hannu pääsi alas.

- Mitä sinä niin kauan siellä viivyit? Kari tivasi.

- Juutuin kiinni.

- Minne?

- Räystääseen.

- Eikä! Hah hah haa...

Hannu kiskoi taskustaan pienen kankaanpalan.

- Löysin tämän, hän sanoi kiihtyneellä äänellä.

- Tuohan on pala kangasta, Kari huudahti.

- Niin on.

Pojat katsoivat saatua todistetta silmät suurina. Aaveesta ei jää jälkiä, Kari mietti. Oliko kyse rikollisesta? Jos, niin millainen rikollinen tämä oli, kun kiipesi tikapuita pitkin yläkerrokseen?

Hannun kulmat rypistyivät.

- Minä kyllä näytän varkaalle taivaan merkit.

Hannu lähti juoksemaan tielle, joten Kari lähti perään hengästyneenä.

- Se ei voi olla kaukana, hän läähätti.

Pimeys nielaisi alleen kaiken. Hengästyneet pojat juoksivat tietä pitkin minkä ehtivät. Heidän askeleensa rahisivat hiekassa. Sitten he näkivät mustan auton, joka seisoi tien poskessa. Valkea nainen oli auton luona, katsoi kerran taakseen, istuutui autoon ja sitten tie oli tyhjä.

Karin kulmat kurtistuivat.

- Tämä menee entistä salamyhkäisemmäksi,hän kuiskasi.

- Niin menee, Kari sanoi. - Aaveet eivät aja autolla.

Poikien ei auttanut kuin kääntyä kotiin.

Hannu käveli edellä kädet syvällä housuntaskuissa. Hänen sormensa puristivat palotikkaille takertunutta kangaspalaa.

Asia meni aina vaan jännittävämmäksi. Kuka mahtoi olla kaiken takana?

- Nyt meillä ainakin on todiste, Kari sanoi. - Palanen hamekangasta!

Hannu pysähtyi kuin seinään.

- Sinä sen sanoit,hän kiljaisi.

- Sanoin mitä?

- Että se on hamekangas!

Äkkiä Hannun ilme kirkastui.

- Sinä sen sanoit! Vertaamme palasta pukuihin. Eri jännää! Nyt nappaamme kiinni kirjarosvon.

Hannun teki mietteliääksi vain se, miten se tapahtuisi? Miten he saisivat käsiinsä aaveen?

Sitä piti miettiä.

_________________________________________________________________________________________

 

                                                  SATTUMAAKO?

 

Kari työnsi päänsä kirjaan kiinni. Hän oli tutkinut Hannun kanssa ikivanhaa kirjaa nimeltä Rantarosvot. Kirja olikin aikamoinen tos. Se kertoi salakuljettajista.

- Ajattele, jos me törmäisimme joskus salakuljettajiin? Hannu ähkäisi. - Se olisi nastaa.

Kari virnisti.

- Tai siihen kirjaston kummitukseen.

Kari oli kuullut sepustuksen kirjaston "aaveesta". Kuka olisi voinut uskoa, että se aave oli Elsa Munkkirinne, kuuluisan asianajajan vaimo.

- Toden sanoakseni en usko vieläkään Elsan tarinaa siitä, että hän seikkaili kirjaston kellarissa valkoisen rouvan takia. Juttu haisee, Hannu sanoi.

- Ja pahasti, Kari lisäsi.

- Mitä se siellä sitten teki?

- Sen minäkin haluaisin tietää... Hei, kolisiko jossakin?

Pojat kuuntelivat.

- Sinun vanhempasi eivät ole kotona.

- Eivät niin ja minulla on outo tunne, että joku katselee meitä...

Hannu työnsi  Rantarosvot kirjan ikkunan eteeen pöydälle. Vilvoittava tuulenhenki, joka puhalsi sisään ikkunasta liikautti verhoja.

- Jos se ääni tuli alakerrasta, Kari kuiskasi.

- Mennään katsomaan. Tule.

Talo tuntui äkkiä kovin hiljaiselta. Mitä, jos Heleniukselle oli tullut murtovaras, joka himoitsi hopeisia kynttilänjalkoja, timantteja tai jalokiviä? mutta heillä ei ollut mitään niistä.

Jossain rapisi.

Poikien sydämet alkoivat hakata. Talossa todella oli joku vieras.

- Pitääkö soittaa Kikan isälle? Niillä on poliisikoira, Kari kysyi.

 Hannu hiipi olohuoneeseen.

- Pitäisikö meidän sytyttää valo, jotta nähdään salaperäinen hiippailija?

- Ei ihan hiljaa nyt.

Pojat hiipivät alakerran huoneet läpi. Viimein Hannu räpsäytti valot päälle.

- Pah! Ei täällä ole ketään. Ei edes hiiriä.

- Mitä? Olin ihan varma, että murtovarkaat olivat asialla.

- Mennään nyt minun huoneeseeni jatkamaan kirjan lukemista, Hannu sanoi ja lähti edeltä portaikkoa kohti.

Kari seurasi perässä, mutta kun päästiin Hannun huoneen ovelle, hän pysähtyi.

Huoneen ikkuna oli apposen auki. Öinen tuuli puhalsi sisälle, eikä vuoteella lojunutta kirjaa näkynyt enää missään. Aave oli vienyt sen.

- KATSO! Kari kiljaisi ja osoitti sormellaan petiä.

Hannulta loksahti suu auki.

- Lainakirja! Se on kadonnut.

- Jos se putosi lattialle. Minä katson.

Kari polvistui matolle.

- Ei täällä mitään ole.

Hannun silmät suurenivat. Suu tuntui äkisti kuivalta.

- Omituista. Onko kirjaston aave hyökännyt kimppuuni ja varastanut kirjan? Eikö se toope tajua, että joudun maksamaan kadonneen kirjan kirjastolle?

Hannu oli tuohtunut.

Kari tirskahti.

- Miten sinä voit olla aaveelle suuttunut?

- Ole nyt irvimättä.

Hannu näytti tuohtuneelta. Hänen kulmansa olivat rypyssä ja viimein poika meni avonaisen ikkunan luo ja katsoi ulos. Varkaan oli täytynyt kulkea tätä kautta.

- Näkyykö siellä mitään? Kari kuiskasi selän takana.

Hannun suu aukeni hämmästyksestä.

- Näkyy, hän kuiskasi.

- Mitä, mitä?

Kari tunki itsensä ikkunaan ja katsoi pimeyteen. Hänen silmänsä osuivat tikkailla liehuvaan kankaanpalaseen.

- Se on sittenkin ollut varas, hän henkäisi järkyttyneellä äänellä. - Aaveista ei jää jälkiä...

Karin silmät pyöristyivät.

- Varas...,hän kuiskasi.- Kuka varastaa Rantarosvot-kirjan?

Kari ei saanut vastausta, sillä Hannu kömpi ikkunalaudalle ja siitä tikapuille.

- MITÄ SINÄ TEET?

- Jahtaan rosvoa.

- Odota...odota minua...

______________________________________________________________________________________

 

 

                                              ÄIDIN HUOLIA

                                                      Osa 1

Titta kuuli, miten ulko-ovi kävi. Tulipa äiti myöhään töistä. Niin oli ollut pitkän aikaa. Ettei vaan kirjastossa olisi tapahtunut mitään ikävää.  Titta sulki koulukirjansa ja vilkaisi olkansa ylitse, miten äiti tiputti kassinsa lattialle ja näytti rasittuneelta. Olipa äiti uupunut. Oikein pussit silmien alla.

Päivi oli tehnyt lujasti töitä yömyöhään kirjastossa, kun aviomies Ilkka oli sairaalassa päivystäjänä.

Hän lysähti nojatuoliin istumaan.

- Olen ihan loppu!

- Kevätväsymystäkö?

Äiti puisteli päätään. Hän näytti miettivältä ja kysyi sitten kuin itseltään:

- Pitäisikö minun käydä lääkärillä? Kuulen  outoja ääniä...

Titta rypisti kulmiaan ja huolestui. Ääniä? Ei kai äidin psyyke heittänyt?

Päivin silmien alla oli isot pussit, jotka kielivät unettomista öistä.

- Millaisia ääniä sinä kuulet? Titta uskalsi kysyä.

Hän  oli äkkiä hyvin huolestunut äidistä, joka oli ylirasittunut.

- Täällä kotonako?

- Ei, töissä. Siksi olen huolissani. Joskus kuulen askeleita. Ihan kuin kirjastossa liikkuisi joku. Käytävillä kuuluu kummallista kahinaa... Mutta ovet ovat lukossa. Ei siellä ketään ole. Olen tarkastanut.

Äiti pyyhkäisi hiukset silmiltään, hänen päätään särki.

- Ei niin... Titta! Olen tosi kauhuissani. Minua pelottaa.

Näkikö Titta äidin silmissä kyyneleitä?

- Voi äiti!

Titta  meni halaamaan äitiään. Hän tunsi äidin vapinan. Tilanne oli paha. Mitä Titta voisi tehdä? Miten auttaa rakasta äitiään?

- Titta! Et saa kertoa tästä kenellekään. Ei edes Ilkalle! Äiti varotti.

Ilkka oli Titan isäpuoli. He tulivat hyvin toimeen keskenään. Eikö äiti ymmärtänyt, että lääkäri voisi auttaa häntä, antaa pillereitä...

Äiti lähti keittiöön pää kumarassa, masentuneena.

Titta katsoi hänen peräänsä.

- Äiti-parka!

Titta oli enemmän kuin huolissaan.

- Äiti ei ole koskaan ennen ollut tuollainen.

Se huoletti Tittaa. Mutta ehkä kaikki muuttuisi, jos äiti lepäisi kunnolla. Titta meni huoneeseensa, mutta vatsassa velloi kummasti. Hänellä oli tunne, että asiat eivät päättyisi hyvin.

 

 

 

 

                                                   ÖISIÄ ÄÄNIÄ

                                                          Osa 2

Oli mennyt tavallista myöhempään, mutta Päivi ei ehtisi millään kotiin ajoissa ruokaa tekemään. Hän ajatteli Tittaa, joka tulisi Nummelan ratsastuskoulusta nälkäisenä, eikä kotona ollut äitiä. Ilkkakin töissä sairaalassa.

- Tämä on taas niitä huonoja päiviä...

Tällaisia huonoja päiviä oli ollut ennenkin. Kaikessa säästettiin. Hänen oli aika suoristaa selkä. Lihaksia kivisti. Kirjat olivat olleet painavia. Hän ei jaksanut miettiä kuinka monta kertaa kuljetti kellaritiloihin varastotavaraa.

- Vihaan ylitöitä.

Hän kävi kaatamaan itselleen kupillisen tulikuumaa kahvia ja vilkaisi pimenevään yöhön. Ulkona tuuli. Se repi ja riepoi  puiden oksia, kunnes jokin rapsahti ikkunaruutua vasten. Mikä se oli? Kuuliko hän jälleen noita kummallisia ääniä, jotka pelottivat häntä ja saivat ihon kananlihalle.

Sitten pimeää taivasta halkoi salama. Sen jyrinä helisytti ikkunoita, mutta Päivi kuuli muutakin. Laahaavaa ääntä.

- Kirjastossa on joku.

Hän pidätti hengitystä. Nyt kun rakennus oli suljettu, näkyi metreittein kirjahyllyjä. Yläkertaan kulkevien portaikon varjot näyttivät eläviltä. Kulkiko siellä joku? Valkoinen nainen. Siivooja oli puhunut siitä. Silloin Päivi oli nauranut, mutta  enää asia ei huvittanut häntä.

- Olenkohan tulossa hulluksi?

Viime päivinä asiat kulkivat huonompaan suuntaan. Päivi oli kuullut kahinaa, askelia, joskus kirja oli siirtynyt paikaltaan. Se pelotti häntä. Sellaisista asioista ei tietenkään Titalle voinut puhua. Kaikki voisi olla hänen omaa mielikuvitustaan.

Päivi istuutui pöydän ääreen, kun salama löi alas täydellä voimalla. Jyrähdys lukki korvat.

- Kauhistus! Se löi alas.

Päivi vetäytyi kauemmaksi ikkunasta ja ajatteli Nummelan ponitallilla olevaa tytärtään. Vettä tuli alas kohinan kanssa. Olisiko Titalla kaikki hyvin? Päivi ei tykännyt rajuilmoista, eikä siitä, miten salamat valaisivat tuon tuosta kirjaston valkoiseksi. Häntä pelotti enemmän kuin myönsi. Kirjastossa oli jotain salaperäistä ja uhkaavaa.

- Nyt kyllä soitan Ilkalle!

Aviomies päivysti paikallisessa sairaalassa. Painaessaan numeroita, Päivi mietti, kertoisiko pelostaan toiselle? Ymmärtäisikö Ilkka?

Puhelin soi kerran, toisen kerran. Sitten tuli hiljaista. Niin hiljaista, että Päivi olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen lattialle.

- Linja on poikki!

Hän laski kuulokkeen käsistään paikalleen. Selkää pitkin juoksi alas kylmät väreet.Vai katkaistiinko linja? Jostain syystä tämä ilta tuntui synkältä ja uhkaavalta. Päivi ei halunnut törmätä valkoiseen naiseen.

Jossakin kolahti.

-Mikä se oli?

Päivi nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen näkemättä muuta kuin kirjahyllyjen pitkät jonot.  Hän meni huoneen ovelle ja kuunteli.

- Onko täällä joku?

Vastausta ei tullut, mutta hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi katsellut häntä hyvin läheltä. Miksi kirjastossa yöaikaan olikin niin pelottavaa? Hänen askeltensa kaiku seinässä sai oudon kaiun, kun ukkosenjyrinä täytti huoneiston. Päivi halusi pois kirjastosta.

Kahahdus, sitten liikkuvia varjoja, jotka piirtyivät yläkerran seiniin.

- KUKA SIELLÄ?

Päivin ääni vapisi.

Nyt hän oli varma, että kirjastossa liikkui joku.

- Tulkaa esiin! Tiedän, että olette siellä.

Hiljaisuus. Ihan kuin henkeä olisi pidätelty. Päivi kulki tiskin luo, jonka takana vilahti  valkoista. Oliko se kummitus?

 - EI VOI OLLA TOTTA! HANNU JA KARI!

Poikien päät nousivat ylös. He katsoivat noloina toisiinsa ja sitten Titan äitiin, jonka kasvoilla näkyi huojennusta, vai erehtyivätkö he?

- Tervehdys, Hannu sanoi hymyillen. - Me täällä.

- No niinpä näkyy.

Päivin käsi tarrasi molempia poikia kiinni niskasta.

- Nyt teillä onkin selittämistä. Kirjasto on kiinni. Mitä te pojat täällä hiippailette?

Kari näytti säikähtäneeltä.

- Me-mekö? hän kysyi varovasti.

Näyttipä Titan äiti vihaiselta.

- Kirjastossa ei saa enää olla.

- Ei niin, Hannu sanoi. - Mutta meillä on tehtävä...

Poika kiipesi tiskin reunalle istumaan.

- Mikä tehtävä? Päivi kysyi.

Hän tuijotti kiusallisen pistävästi Hannua silmiin.

Hannu nielaisi.

- Me ollaan jäljittämässä yhtä kirjaa, hän aloitti. - Sen nimi on Rantarosvot.

Ilme Päivin kasvoilla pehmeni. Hän hymyili.

- Tämä on nyt vähän erikoinen tapa jäljittää kirjaa, hän vastasi ja laski kätensä yllättäen poikien harteille. - Mutta kelpaisiko teille minttutee ja hyvä juustosämpylä?

Poikien ilme kirkastui.

- Minun onkin kauhea nälkä. Maha ihan kurisee. Kuuletteko? Kari ilmoitti ja taputti vatsaansa.

Hannun silmät pyörivät merkiksi, että hänestä tilanne oli outo. Päivi ei suuttunutkaan heille, vaikka näki pojat kirjastossa. Päinvastoin. Hän tarjosi pojille teetä, sämpylöitä ja vielä pikkuleipiä, ennen kuin laski pojat kotiin.

Kari seisoi kirjaston rappusilla ihmeissään. Sade oli lakannut, mutta taivaalla kulki vielä  tummia pilviä.

 

 

                                                   ÄIDIN UUTISIA

                                                             OSA 3

 

Titta heitti lukemansa hevoskirjan pöydälle. Salaisuuksien torni oli tempaissut hänet mukaansa. Pitikö äidin tulla häiritsemään häntä? Taatusti äidillä oli taas niitä ääniä ja kolinoita. Titan pitäisi puhua Ilkalle, että äiti saisi sopivaa hoitoa psyykkeeseensä.

- Siellä oli ihan hirveä ukonilma. Ukkostiko Nummelassa? äiti kysyi ja vaikutti jotenkin rauhallisemmalta.

- Ukkosti, Titta sanoi.

Hän vilkaisi salaa silmäkulmastaan äitiä, ennen kuin jatkoi.

- Miten kirjastossa.

Äiti hymyili. Kasvojen juonteetkin olivat silonneet.

- Kaikki hyvin. Päässäni ei olekaan vikaa.

- EIKÖ?

- Ei. Minulle selvisi, että kaikki askeleet, kahahdukset ja sen sellaiset olivat todellisia...

Titan silmät levisivät isoiksi. Oliko äiti seonnut lopllisesti?hän ajatteli. Äidin puheet olivat niin omituisia.

- Ja minä hupsu luulin menettäneeni järkeni.

Päivi meni  vihellellen keittiöön ja Titta rypisti kulmiaan. Hän meni äidin perään.

- Mistä niin päättelet?

Päivi pyörähti ympäri teemuki kädessä. Häntä hymyilytti.

- Sain pojat kiinni itse teossa.

- POJAT? MITKÄ POJAT? ÄITI! Eikö me voida istuutua ja levätä? Soitetaan Ilkalle ja...

- Mitä vielä. Ei ole tarvis. Hannu ja Kari siellä mesosisvat. Piilottelivat tiskin takana.

- Et ole tosissasi.

- Kyllä vain. Oikeastaan olen niin iloinen tästä. Päässäni ei olekaan vikaa. Sen kunniaksi laitamme kuumat kaakaot.

Äiti hävisi paikalta.

Titta katsoi pitkään äitinsä perään ja päätti sitten soittaa Karille. Vasta sitten hän uskoisi, että äidin sanat olivat totta.

 

 

                                                  KIRJASTON AAVE

                                                          OSA 4

 

Ilma oli painostava. Ihan kuin tulisi jälleen myrsky. Titta pysäytti polkupyöränsä kirjaston kulmalle ja vilkaisi äitiään, jota saattoi töihin.

- Tänään menee myöhään, äiti sanoi. - Uunissa on ruokaa. Muistathan nostaa sen pois sieltä ja antaa Ilkalle. Hänen on varmaan nälkä kun tulee töistä.

Titta nyökkäsi.

Vihainen tuulenpuuska heilautti puiden latvoja.

- Tulee sade.

Hiostava ilma sai paidan kiinni ihoon.

- Mene vaan kotiin, ettet kastu.

Titta käänsi polkupyörän ympäri.

- Selvä.

 Äiti nousi kirjaston raput ylös ja vilkutti Titalle iloisesti. Silti Titalla oli kummallinen tunne siitä, että asiat eivät olleet hyvin.

Äiti hävisi sisälle kirjastoon. Ovi sulkeutui. Sitten jyrähti ja Titta laittoi jalkoihinsa liikettä. Jos polkisi Lahdelle. Kikka voisi olla kotona, hän tuumi.

Kirjaston ikkunasta Päivi näki tyttärensä katoavan tien mutkaan.

Hän kääntyi työpöytäänsä kohti.

- Sitten töihin...

Enää Päivin ei tarvinnut hupsutella ja uskoa aaveisiin. Se olikin lapsellista ajattelua. Hän otti tilauslistan käsittelyynsä ja syventyi lukuihin... Ajantaju katosi.

Ulkona taivas tummui, pimeni niin, että piti sytyttää kohdevalo.

- Ei kai siellä taas ukkosta?

Päivi katsoi pihalle ja kuuli jyrinää. Ukkosti siellä. Ilma olikin ollut kovin painostavaa. Ehkä kannatti siirtyä tiskille katsomaan millaisen poistokirjapinon tytöt olivat aikaan saaneet. Osa kirjoista oli sellaisia, joita pitäisi viedä kellariin, luetteloida sinne.

Taivaalla risteilevä salama valaisi huoneen valkoiseksi, mutta Päivi oli näkevinään yläkertaan menevillä portailla valkopukuisen naisen, joka katsoi häntä.

- Aave!

Sydän alkoi lyödä toista sataa. Kun jyrinä taukosi rappusilla ei näkynyt ketään, mutta ilmassa oli sähköisyyttä.

- Siellä oli joku...

Päivi oli varma asiasta. Hän tuijotti  rappusiin hermostuneena. Mitä, jos hän erehtyi? Jospa kaikki olisivat  liikarasituksen tuomaa harhaa.

- Onko täällä joku?

Päivi asteli muutaman askeleen kauemmaksi tiskistä. Hannu ja Kari eivät ainakaan olleet kirjastossa. Se oli varmaa. Kamalaa miten aavemaiselta kaikki taas näytti. Kaapit ja kirjahyllyt loivat pitkiä varjoja, joiden katveessa saattoi lymytä. Jossakin kahahti. Päivi oli asiasta varma. Kulkisivatko kaikki yön haamut tänä yönä kirjastossa? Millainen olisi valkoinen nainen, josta siivoojat kuiskivat? Aave oli nähty yläkerrassa, kellarin portaikossa ja ties missä. Hänen kenkänsä kopisivat lattialla, kun Päivi asteli ulko-ovelle. Ovi oli lukossa. Tietysti se oli. Mutta ovi heijasti muutakin. Huoneen poikki liihottelevan hahmon. Sitten Päivi kirkaisi.

Hän ja kummitus tuijottivat toisiaan silmiin. Oliko se harhaa? Jalat vapisivat. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, mutta näki, miten kummajainen ojensi harsomaista kättään Päiviä kohti.

- Apua...!

Jalat veivät nopeammin kuin pää. Hän törmäsi pihalle liidunvalkoisena ja oli kompastua rappusilla lojuvaan urheilukassiin. Ilmeisesti pojat olivat pysähtyneet kirjaston suojiin sadetta pitämään ja olivat menossa urheilukentälle.

- MITÄ IHMETTÄ?

Hannu ja Kari ennättivät  hädin tuskin alta pois.

Päivi pysähtyi vesisateeseen. Hän tuijotti kirjastotaloa kauhuissaan.

- Si-siellä on kummitus...

Pojat vilkaisivat toisiaan.

- Onko? Kari huudahti.

Hannu meni jo ovella.

- Se meidän on omin silmin nähtävä.

Päivin piti juosta poikien perään.

- Ei ei... Älkää menkö! Olkaa nyt varovaisia...

Hän tuli kuitenkin rohkeiden poikien perässä eteisaulaan ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Salama leimahti ja sitten jyrähti. Valot alkoivat vilkkua aavemaisesti. Pimeni.

- Voi kauheaa...

Kari taputti rohkaisevasti Titan äitiä kädelle.

- Ei hätää, hän sanoi. - Me olemme täällä turvanasi.

Hannu nyökkäsi.

- Ihan niin. Turha soittaa vielä yksi yksi kahteen.

Kirjasto oli jälleen hiljainen ja salamanvalossa aavemainen.

- Minä kyllä paljastan kirjaston aaveen, Hannu sanoi pontevasti.

Kari nuolaisi huuliaan.

- Eikö sinua pelota? hän kuiskasi.

- Ei tippaakaan! Tutkitaan koko talo.

Hannu marssi edeltä käytävälle, jonne pimeys muovasi pimeän nurkan. Sitten hän kiskaisi lähimmän oven auki.

Ovi aukeni samalla lailla kuin Hannun suu. Sitten poikaa kohden liisi ilman poikki jotain. Se oli kaiken lisäksi märkä.

- IIK...

Hannun huuto kantautui koko kirjastoon. Sitten hän otti taaksepäin pari horjuvaa askelta ja putosi istualleen. Mitä ihmettä tapahtui? Hyökkäsikö kirjaston aave hänen päälleen?

Päivi kirkaisi.

Hämärässä huoneessa jännitys kohosi huippuunsa. Kari tunsi sydämensä hakkaavan tuhatta ja sataa. Sitten hän purskahti hyväntuuliseen räkätykseen.

- Hih hih hih hii... Katsokaa ! Ei se ole aave vaan lattiapesin. Moppi on kumauttanut Hannua päähän.

Kiukkua kihisevä Hannu työnsi pitkät likaiset  mopin harjakset silmiltään.

- Pannahinen, mikä hyökkäys. Säikähdin niin, että meinasin lörtsätä pöksyihini.

- Hih hih hih hii, Kari virnui.

Päivikin veti suutaan hymyyn kaiken jännityksen keskellä.

Hannu työnsi kaatuneen siivousharjan sivuun ja kömpi jaloilleen.

- Työvahinko, hän kuiskasi ja laittoi tavaran takaisin siivouskaappiin.

Sitten hän katsoi ympärilleen. Olikohan aave kuullut mekkalan? Nyt se tietysti oli tipotiessään.

Jyrisi. Sitten salama löi alas sellaisella voimalla, että lasit helisivät. Olipa lähellä. Sinisen  loimun alla viimeisetkin kirjaston valot alkoivat välkkyä pahaenteisesti ja sitten ne sammuivat. Tuli pussipimeys.

- Aaveiden yö, Kari kuiskasi.

Salaman valo valaisi kirjaston pimeät käytävät ja ylös menevät portaat.

- Katsokaa!

Päivin ääni värisi. Hän osoitti sormellaan valkeaan ihottavaan hahmoon, joka tuntui liitävän käytävän poikki.

- Siellä se on! Kari kuiskasi. - AAVE!

Valkea hahmo liihotti huoneen poikki. Se näytti niin pelottavalta, että poikien jalat vapisivat. Se oli sittenkin totta. Kirjastossa oli kuin olikin aave, se paljon puhuttu valkoinen nainen. Sitten pimeni, eikä rakennuksessa liikahtanut mikään.

- Näittekö sen kuin minäkin? Päivi kuiskasi.

Karin kasvot hohtivat valkeina.

- Kutsutaan poliisi, Supo tai aaveiden metsästäjät! Haluan kotiin. Heti!

Kari olisi mennyt, ellei Hannu olisi tarrannut kiinni olkapäästä.

- Odota nyt, hän kuiskasi. - Älä hätäile.

Karin ääni vapisi.

- Mutta se ...oli siellä...

Niin oli. Kyllä Hannu sen omin silmin näki. Hän katsoi kysyvästi Titan äitiin.

- Kerro meille kirjaston aaveesta, hän pyysi. - Kuka se on?

Päivi nielaisi. Oliko pimeä kirjasto sopiva kohde  asialle? hän mietti.

Pojat tuijottivat Päiviä kysyvinä.

Ilma sähköistyi. Mitä, jos aave kuulisi kertomuksen ja ilmestyisi heille? Silloin Kari kyllä juoksisi ja kovaa, eikä hän tulisi kirjastoon kuuna päivänä.

 

 

                                              TARINA KIRJASTON AAVEESTA

                                                                    OSA 5

Päivi tunsi olonsa vaivautuneeksi. Pitäisikö hänen ruveta kertomaaan kammottavaa tarinaa aaveesta, joka piinasi ikivanhaa kirjastoa? Pojat vielä säikkyisivät.

-Me halutaan kuulla kaikki, Hannu sanoi.

- Jokainen yksityiskohtakin, Kari lisäsi.

Päivi alensi ääntään ja vilkaisi ympärilleen, ettei aave vain kuulisi häntä.

- Kerrotaan, että valkoinen nainen kulkee kirjaston käytävillä valittaen ja huokaillen. Naisen henkilöllisyydestä ei ola varmoja, mutta luulen, että se on hän.

Päivi osoitti seinällä olevaa maalausta.

- Luulen, että se on ruhtinatar Walenscky.

Poikien silmät suurenivat.

- Oikeenko ruhtinatar? Hannu tivasi kiinnostuneena.

Hän tuijotti keski-ikäisen naisen kasvokuvaa. Kuvasta päätellen nainen oli lihavahko. Vaaleat hiukset oli koottu päälaelle. Selvästi vaikutusvaltainen nainen, sillä valkoisen pitisimekon yläpuolella oli suuri kaulakoru punaisine kivineen. Kivi oli varmaan aito jalokivi, Hannu tuumasi.

- Ja tuoko täällä kummittelee? Kari kuiskasi.

- Kirjastolla on värikäs historia, koska sen alla on ikivanha luostari, Päivi vastasi. - Kerrotaan, että pimeinä öinä voi vieläkin kuulla munkkien kulkevan kiviportaissa, jotka vievät kellariin, jossa kirjasto säilyttää vanhempia kirja-aarteita. Mutta se ei ole mitään verrattuna valkoiseen naiseen, joka liikkuu kirjastossa ja ilmestyy ikkunoihin... Välillä tuntuu siltä, kuin minua tuijotettaisiin...

- Kammottavaa! Kari sanoi.

Olisi hirveää nähdä sellainen kummajainen, joka kulkee kirjastossa valittaen ja huokaillen.

- Sanotaan, että valkoinen nainen oli lukittuna johonkin luostarin huoneisiin. Siivoojan sanovat, että kaappien ovet avautuvat itsestään. Itse olen kuullut askelia ja kellarissa on palanut valo, vaikka ketään ei ole paikalla.

- Inhottavaa, Hannu murahti.

- Miten täällä voidaan edes työskennellä? Kari ihmetteli. - Kun kirjastossa lymyilee jokin niin kammottava?

Päivi katsoi pelokkaasti ympärilleen.

-Joskus tunnen hänen parfyyminsa tuoksun.

- Hei, nyt mä menen kotiin!

Kari olisi lähtenyt, ellei Hannu olisi estänyt häntä.

- Et sä voi lähteä nyt minnekään. Meidän pitää löytää aave.

- Mutta minä en halua enää nähdä sitä.

Juuri silloin putosi kirja hyllystä kolisten lattialle ja Karin jalat veivät kovempaa kuin koskaan. Hän oli ovella, ennen kuin muut ennättivät sitä estää ja katosi ulos.

 

                                      VALKOINEN NAINEN

                                                Osa 6

 

Hannu seisoi Titan äihin kanssa kirjaston aulassa ja hänen sydämensä hakkasi. Jännityksen tunsi ilmassa. Se oli kuin sähköinen lataus. Sade alkoi lyödä kirjaston ikkunaruutuja vasten. Rännit lotisivat ja vihainen tuuli riepotti puita rajusti otteessaan. Silloin tällöin salamoi ja jyrinä helisytti laseja.

Jossakin narisi ovi.

Päivi tarttui pojan käsivarteen.

-Kuulitko? hän henkäisi.

Sitten hiljaisessa kirjastossa kuului askelia.

Hannun silmät pyöristyivät isoiksi.

- Siellä tosiaan on joku, hän kuiskasi. - Mennään katsomaan!

- Otataan luuta mukaan, Päivi sanoi. - Varmuuden vuoksi, jos joudumme vaikka puolustamaan itseämme.

Niin, jos kummitus oli vihaista sorttia, Hannu ajatteli.

Ukkonen jyrisi ja salama valaisi huoneen sinertävällä valolla. Sähköt eivät vieläkään toimineet. Päivi ei pitänyt asiasta. Kirjahyllyjen pitkät rivit näyttivät uhkaavilta, kun he lähtivät peräkanaa etenemään kohti peräseinää.

Jossakin narahti ovi.

- Kuulitko? Hannu kuiskasi.

Hänen suunsa oli kuiva.

- Mitä, jos sinä menet edeltä, kun sinulla on luuta.

Kirjasto hiljeni. Hannu hiipi Päivin perässä käytävän päähän. He eivät nähneet ketään. Vaikka kuinka kuunteli, kirjasto kuiski hiljaisuutta.

- Täällä ei ole ketään, Päivi kuiskasi hermostuneena.

Hannun sormi osoitti yhtä ovista.

- Tuo ovi on raollaan. Minne se vie?

Päivin ääni oli kuiskaus.

- Kellariin...

Hannu meni valkoiseksi. Hän tuijotti uteliaana ovelle.

- Meidän on mentävä sinne ja kohdattava kummitus.

- Me-meidänkö? Päivi kysyi.

Mieluummin Päivi lähtisi kotiin.

Hannu alkoi tuuppia Päiviä takapuolesta.

-Mene sinä edellä. Rohkeasti vaan. Isket sitten luudalla sitä otusta oikein lujaa päähän.

Hannun ehdotus ei tuntunut lainkaan hyvältä. Miten tässä kävisi? Päivi lähti hiipimään kohti raollaan olevaa kellarin ovea, jota ilmavirta hiljaa liikutteli. Aave oli kulkenut tästä.

Ulkoa kantautuva ukkosen kumu loi kellariin aavemaisen tunnelman. Päivi tuskin hengitti. Mitä he löytäisivät kirjaston kellarista? Hän yritti laittaa valot katkaisijasta päälle, mutta mikään ei toiminut. Ilmassa tuoksui vanhojen kirjojen haju. Tänne arkistoitiin kaikki tärkeät kirjat.

Arkiston perällä liikahti joku.

- Se on aave, Hannu kuiskasi ääni käheänä.

Nyt häntä pelotti ensi kertaa ihan todella. Olisiko sittenkin ollut viisasta paeta paikalta, kuten Kari teki? Kari olikin järkevämpi kuin hän.

He näkivät salaperäisen valon välähdyksen seinillä, ihan kuin aave olisi kulkenut huokaillen hyllyköiden välissä.

Hannu tuskin hengitti. Kellarissa oli joku ja kuka muu se voisi olla kuin valkoinen nainen. Hän otti kiinni Titan äidin selästä ja tönäisi eteenpäin. Hyvä, että edes turvana oli Päivi, Hannu ajatteli. Hannu pysyttelisi visusti aikuisen selän takana, ettei aave vain saisi hänestä kiinni.

Päivi tuskin hengitti, kun hän lähestyi pitkä harja sojossa arkistonkaappien päätyä. Siellä liikkui todella jotain. Nyt näkyi lepattavaa valonkajoa, kuin virvaliekkiä. Aave oli todella olemassa. Kohta hän näkisi sen...

Sitten aika pysähtyi silmänräpäyksessä, sillä Hannu törmäsi häneen ja Päivi kompastui. Hänen kätensä yritti epätoivoisesti huitaista ilmaa, sitten hän kaatui Hannu mukanaan vatsalleen ja pitkin pituuttaan ja luuta tömähti johonkin.

Kuului vertahyytävä kirkuna....

- ARGH...

Häilyvä valo sammui ja syttyi uudelleen. Se paljasti, että nurkassa todella oli valkoinen nainen. Elävä kummitus! Hirveää, miltä se näytti? Otuksen suu oli apposen auki. Silmät tuijottivat lasittuneina vahankalpeista kasvoista, joita ympäröi sotkuiset hiukset. Päivin käsi toimi nopeammin kuin ajatus. Hän mätkäisi uudelleen luudalla aavetta päähän.

Hannun vapiseva käsi tarttui Päivin käteen.

- Se ei olekkaan aave. Minä tunnen tuon tyypin.

Päivi lakkasi mätkimästä. Hän ei ollut uskoa silmiään.Lattialla makasi säikähtänyt pyylevä nainen hameenhelmat korviassa. Kauhistunut ilme oli laajentanut silmät suuriksi. Suu oli avoin.

- ELSA MUNKKIRINNE!

Luuta putosi Päivin kädestä.

Kesti hetken ennen kuin alakynteen jäänyt Elsa liikahti.

- Että minä säikähdin. Pitääkö teidän hyökätä kimppuun kuin pahaiset rosvot? Luulin, että se aave kävi kimppuuni.

Hannu virnisti.

-Aaveita ei ole.

Elsa nyökytti päätään. Hänen äänensä värisi.

- Olen satavarma, että kirjastossa kulkee aave. Niin juuri. Siksi minä olen täällä. Aavetta hakemassa.

Päivi laittoi kätensä puuskaan.

- En kyllä usko sanaakaan, hän sanoi. - Olet murtautunut tänne.

Elsa veti syvään henkeä, niin että hänen povensa oikein pullistui.

- Minäkö  murtomies? Eihän minulla ole tiirikkaakaan.

- Juu ja sen aviomies on lakimies! Hannu kähisi kauempaa.

Päivi näytti hämmästyneeltä.

-Vai oikein lakimies, hän sanoi. - Sitten tiedetään takuuvarmasti, että murtomiehet pistetään linnaan!

- LINNAAN?

Elsa meni kalpeaksi.

- OOH...

Selvästi Elsaa heikotti.

- Ei ei... Oivalle ei saa puhua mitään minun pikku seikkailustani...

- Niin, Päivi tuhahti. - Tässä jutussa ei kyllä ole mitään säihkettä ja kimmellystä. Pitäisikö minun kutsua paikalle poliisit?

- Po- poliisit...?

- Juuri niin, Hannu sanoi. - Alkaa siinä seurapiirirouvan polvet notkua kun joutuu istumaan mustan maijan penkille.

Elsa nousi istumaan ja hänen tukkansa näytti harakanpesältä. Pyöreissä kasvoissa näkyi kauhistuneet silmät. Kamalaa!

- Ei tänne poliiseja tarvita. Tiedä, mitä suustaan päästelisivät. Paljastaisivat vielä intiimiämpiä asioitani...

Sillä Elsa tarkoitti matkaa, jolloin heidät oli viety Turun torilta poliisiaseman putkaan yhdessä Yliopiston kanslerinna Gertrudin kanssa.

Elsa sai vaatteensa uuteen järjestykseen ja nousi seisomaan. Hän katsoi terävästi Hannua.

- Ja mitä tekemistä sinulla on kirjastossa tähän aikaan illasta?

- Tulin hakemaan lainakirjaani.

- Vai niin ja mikä sellainen kirja sitten muka on?

- Rantarosvot...

- RA-RANTAROSVOT?

Näytti siltä, että Elsaa olisi pyörryttänyt.

Päivi pyörähti Hannua kohti.

- Kyseinen kirja on työpöydälläni.

- Jee, Hannu tuuletti. - Otan sen heti mukaani.

Sitten hän katsoi jälleen Elsaa.

- Mitä me teemme tunkeutujalle? Kutsummeko poliisin, järjestyksenvalvojan vai Oivan?

- Ei tässä vahteja tarvita, Elsa kauhistui. - En ole tehnyt mitään rikosta. Kuinka nyt sellaista voitte ajatellakaan?

- Viaton kuin Piiraisen pässi! Hannu sanoi.

Päivi olisi nauranut Hannun sutkaukselle, ellei olisi ollut niin kiihtynyt.

- Nyt ulos kellarista! Päivi käski tuohtuneena. - Ette saisi olla täällä.

- Mennään mennään...

Elsa lähti edeltä ripein askelin.

- Selvitämme asiat toimistossa, Päivi lupasi.

Sitä tulisi pitkä urakka. Mutta Päivi ottaisi asiasta selvää, kunhan olisi toimittanut Heleniuksen pojan kotiin Rantarosvot-kirjan kanssa.

Taskulampppujen valot  kulkivat kellarin lattialla ja seinillä. Ne hipaisivat korkeita kirjahyllyjä, joihin oli kerätty nidoksia menneiltä ajoilta. Hannu saattoi tuntea paperin tuoksun  sieraimissaan.

- Vedä sinä ovi kiinni, Hannu! Päivi käski.

Hannu teki niin.

Kellari jäi hiljaisuuteen, mutta tuntui siltä, kuin vanhat seinät olisivat kuiskineet jotain. Sitten perimmäisessä nurkassa häilähti utuinen hahmo, joka liiteli vanhan arkiston poikki.

Siitä kukaan ei tiennyt mitään.

 

________________________________________________________________________________________

 

 

 

                                           YLLÄTYSTEN ILTA

 

- KILISEE KILISEE KULKUSET...

- Voi, lakatkaa nyt laulamasta. Rumpukalvoihin koskee, märisi Päkä ja näytti kalpealta.

Pojat lakkasivat laulamasta. Viime päivinä Päkä oli ollut kumman hermostunut. Nytkin vilkuili ulos hämärään talvi-iltaan. Mikä tätä vaivasi?

Hannu kuiskasi Karin korvaan:

- Olen varma, että se johtuu Jennin poikaystävästä, Joni Fagerista!

Kari nyökkäsi. Sitä hänkin epäili.

- Tuolta tulee Jenni ja Pena! Kikka huomasi.

Tytöt painoivat nenänsä kiinni ikkunaruutuun. Olipa jännittävää. Jenni oli pukeutunut punaiseen asuun ja näytti ihan joulumuorilta, kun kantoi käsivarrellaan koria, jossa taatusti oli joulutorttuja heille.

Ovella kolisi. Sitten toimiston ovi aukeni.

- Hyvää Joulua kaikille! Pena sanoi.

Pojat hyppäsivät  ylös hetekalta niin että vuode rämähti.

- PIHALLE TULI REKI!

- Kuka siellä on? Repe ihmetteli.

Kaikki oli hyvin salaperäistä.

Titalta loksahti suu auki:

- Joulupukki!hän kiljaisi.

- Näyttäkää mulle! Repe jatkoi.

Toden totta, Punaiseen asuun pukeutunut pukki nousi reestä ja sitoi ratsunsa aitaan kiinni. Sitten Repen katse osui tielle, jota pitkin lähestyi auto. Kuka sieltä nyt tuli?

- Mitä ihmettä?

Poika ei ollut uskoa silmiään, kun pihalle ilmestyi toinenkin joulupkki. Oliko heitä kaksi?

- Piha on täynnä joulu-ukkoja!

- Eikä...

- Näyttäkää minulle ja... OOh, Essi huudahti ja veti kätensä suulleen.

Pena ja Jenni katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Nyt he eivät ymmärtäneet mistään mitään.

- Mitä tämä on? Pena hermostui ja kuiski sisarensa korvaan.

Jenni levitti kätensä.

- En minä tiedä...

- Mutta etkö juuri sinä...

Pena ei saanut puettua sanoiksi ajatustaan.

Ulkoa alkoi kantautua kiivasta mekkalaa, joten Pena siirtyi ikkunaan tyttöjen kanssa katsomaan, mitä siellä tapahtui.

- Kyllä... kyllä... joulupukki piti tulla. Itse pyysin, mutta kuka tuo toinen pukki on?

Jennikin katsoi ulos ikkunasta. Ulkona alkoi tapahtua jotain perin kummallista. Kaksi joulupukkia töni toistaan ja sitten pidempi kellautti toisen  hankeen selälleen. Ei kai pukit tapelleet keskenään?

Päkä alkoi tirskua.

- Hih hih... Katsokaa tuota!

- Nyt toiselta pukilta lähti parta! Kari kiljaisi kovaa.

Essi raivasi tietä toimiston ovelle.

- POIS ALTA! hän mesosi. - Pissaan housuihini!

Pihalla oli ihan hulvaton juttu menossa.

- Tämä ei ole todellista! Jenni parkaisi.

Veli katsoi häntä.

- Ei olekaan. Katsokaa! Nyt  pitkä pukki heivautti toisen pukin judoliikkeellä hankeen, niin että valkoinen parta irtosi.

- Jukupätkä! Hannu huudahti. - Missä on kamerani!

Tällaista menoa Nummelassa ei oltu koskaan nähtyköään. Ja Jenni seisoi seipään nielleenä ja näytti kalpealta.

Sitten kuului Essin huolestunut ääni:

-Pitäisikö meidän soittaa poliisille?

Nujakka pukkien välillä näytti tosi pahalta. Lumi vaan pöllysi punapukuisten pukkien ympärillä. Siellä tapeltiin ihan tosissaan.

Pena laittoi kätensä puuskaan. Niin se vaan oli, että hänen tallillaan ei tapeltu. Hän lähtisi selvittämään mistä oli kyse.

- Äkkiä perään! Kari kiljaisi ja työni hihittävää Päkää sivuun, joka hytkyi naurusta.

- Tämä on hupaisaa. Hih hih hii...

Karin silmät suurenivat.

- Onko sinusta hupaisaa, kun pukit repivät toisiltaan parrat irti? Voi jumpe! Mene nyt pois tieltä. Minun pitää nähdä tilanne.

Kari kiirehti Penan perään minkä jaloista pääsi.

Pihalla oli menossa kova riita. Sen kuuli äänestä. Toisen pukin reestä nostama säkki oli levittänyt sisältönsä pitkin pihaa. Paketteja, pieniä lahjapaketteja lojui kaikkialla.

- LOPETTAKAA! Pena ärjyi kuin hanurista.

Hän loikkasi keskelle nietosta ja tarttui toistensa kurkussa olevien pukkien kraiveleista kiinni. Tilanne laukesi hämmästykseen, sillä Pena tunsi pukit, jotka  istuivat kinoksessa naamat tulipunaisina, parrat ja vaatteet  epäjärjestyksessä.

- On tämä nyt merkillistyä touhua, Pena jyrisi tuohtuneena. - Kaksi joulupukkia Nummelassa tappelemassa. Missä on joulurauha?

Pukit näyttivät yllättäen tajuavan tilanteen koomillisuuden ja mykistyivät.

Pena tuijotti heitä kiukkuisesti.

- Minulla on talli täynnä nuorisoa ja he katselevat teitä ikkunasta. Toopet! Nouskaa nyt jaloillenne siitä ja kertokaa, mitä tämä peli on? Miksi olette toistenne niskassa?

Rauha näytti palaavan pihamaalle.

Kaksi toistaan kyreilevää pukkia näyttivät hämmentyneiltä.

Pena laittoi kätensä puuskaan. Hän katsoi kumpaakin miestä ja kuuli takaansa juoksuaskelia, kun koko tyttölauma kiiruhti paikalle.

Hannun suu aukeni hämmästyksestä.

- JONI FAGER!

Toden totta. Toinen pukeista, se, joka saapui reellä, seisoi kiukkuisena  hangessa, valmiina sotimaan uudelleen.

- Tämä ei ole totta! Kikka kiljaisi, kun tunnisti vastustajan. - MAURI KAVÉN!

Hämmästyneet tytöt katsoivat toisiaan. Toden totta! Kyllä he tunnistivat asusta huolimatta Maran, joka puhisi kiukusta. Toinen pukki oli hyökännyt kiivaasti häntä vastaan ja siitä nujakointi alkoi.

- LOPETTAKAA HETI! Jennin kauhistunut ääni kaikui ilmassa.

Joni vilkaisi omistavasti Jennin suuntaan ja osoitti sormellaan Maraa.

- Hän on minun!

Mara ei ennättänyt vastata, sillä paikalle pyrähti tulinen Päkä, joka hyppäsi kinokseen kuin amatsoni ja tuuppasi yhdellä käden huitaisulla Jonin hankeen istualleen.

- EI MUUTEN OLE! Päkä kiljui ja viskoi jääkylmää lunta miehen päälle.

Tämä joutui laittamaan kätensä kasvojensa eteen estääkseen raivokkaan tytön hyökkäyksen.

- Lopeta..., Joni yritti.

- Tämä tulee kerralla selväksi, että Jenni on Maran tyttö. Menikö kupoliin? Menikö?

Lunta tuli lisää Jonin silmille.

- Päkä. Lakkaa viskomasta lunta! Jenni huudahti ja hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Päkä näytti olevan raivoisaan Jonin näkemisestä.

- Ei enää. Lopeta! Joni vikisi ja yritti estää sisukasta tyttöä tyhjentämästä koko pihaa hänen päälleen.

Päkä ei  ollut kuulevinaankaan. Jennin ympäriltä hän kyllä häätäisi mokomat luuserit.

- Painu kotiisi! Päkä kirkui vihaisena.

Hän kyllä näyttäisi mokomalle kosijalle maamerkit.

Hannu virnisti:

- HYVÄ PÄKÄ! Anna kuonoon. Siitä niin..., hän yllytti innoissaan.

Ilmassa lensivät lumipaakut, jotka tekivät rumaa jälkeä.

- Ooh, tuo laaki  tekee vastustajasta vainaan, Hannu ihasteli.

Miten Hannu saattoikin pitää kauppaneuvos Kiisken tytärtä mitättömänä hienostelijana, kun tämä hutki vihollista kuin mies? Oikein  säälitti alakynteen jäänyttä pukkipoloista.

- NYT RIITTÄÄ! PÄKÄ, LOPETA HETI PAIKALLA!

Penan täytyi puuttua taistelun kulkuun. Hän kietoi kätensä tytön ympäri ja veti tämän kauemmaksi lumihangessa lojuvasta uhrista. Mutta tyttö ei päästänyt irti pukinparrrasta, joka venyi ja venyi kumilankansa varassa, kunnes ote viimein irtosi. Kaikki kuulivat ilkeän läiskähdyksen parran läiskähdettyä vasten Jonin kasvoja.

- AUTS...

- Hyvänen aika! Lakkaa heti tappelemasta Päkä! Kohta minun täytyy tilata ambulanssi.

Pena oli aiheestakin kiukkuinen. Hän raahasi Päkän sivummalle. Tyttö oli yhä verenhimoinen ja pyrki tappelemaan.

Pena katsoi häntä tiukasti silmiin.

- Nyt rauhoitutaan. Ymmärrätkö?

- Mara! Tinttaa nenuun! Näytä sille! Tappele kuin mies!

Päkä näytti olevan tosissaan.

Joni puisteli lumet vaatteistaan ja vilkaisi Jenniä.

- Ei tarvitse. Häivyn muutenkin.

Jenni näytti pelästyneeltä.

- Mutta...mutta...

Hän ei löytänyt sanoja.

- Ei sen näin pitänyt mennä, Jenni yritti sanoa.

Joni ei kuunnellut. Häntä oli sattunut, kun  parta läiskähti vasten poskea. Nyt hän ei ajattelut muuta kuin kotia ja Buranaa... Sotainen Päivi Kiiski oli kyllä varottava tyttö. Tapoja kauppaneuvos Kiisken tyttärellä ei ollut lainkaan.

- Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, Joni mutisi mennessään.

Toisella kädellä hän puhdisti vaatteitaan lumesta. Vilukin tuli.

Muut katsoivat hänen menoaan hämmentyneinä, paitsi Päkä, joka loisti kuin  Naantalin aurinko.

- Nyt siitä miekkosesta päästiin, hän kuulutti suurella äänellä. - Mara rakkaani! Jenni on sinun!

- Mitä sanoit? Mara huudahti ja katsoi Jenniin, joka punehtui kaulaansa myöten ja alkoi tuijottaa varpaitaan.

Olipa noloa.

Tytöt vilkuilivat toisiinsa.

- Nyt en ymmärrä yhtään mitään, Titta kuiskasi.

- Minä ymmärrän, Kikka vastasi. - Päkä on pyytänyt Maran tänne ja siitä tuli kamala soppa!

Titta ei vastannut. Hän kuuli Hannun riemastuneen kiljaisun:

- Katsokaa! Jonilta unohtui tänne hankeen lahjasäkki. Kenelle joululahjat ovat?

Muut tulivat katsomaan.

- Täällähän on paketteja vaikka kuinka, Siru kiljaisi ja luetteli. - Karille, Kikalle...Essille...

- Hei, näyttäkää! Repe käski.

Poika kumartui katsomaan. Toden totta. Paketeissa oli heidän nimensä.

- Pukkiko ne toi? Kikka ihmetteli ja vilkaisi Jenniin.

- No kun minä pyysin, että Joni hommaisi paketit teille..., Jenni tunnusti.

Kikan silmät suurenivat.

- Sinultako ne ovat?

- Minulta.

Kikka katsoi Maraan.

Tilanne laukesi. Tytöt alkoivat naureskella ja Päkä alkoi suoristaa vaatteitaan, kun pääsi irti Penan otteesta.

- Tämä oli kyllä tarpeetonta, tyttö mutisi.

Pena kätki hymynsä.

- Tytöt! Ottakaa vaan pakettinne, hän sanoi ja  laittoi sitten kätensä Maran harteille.

- Pukusi on hieman ratkennut olkapäästä.

Pena  koitti nostaa hihaa paikoilleen.

- Hirveä ilta, Mara sanoi.- Valepukuinen joulupukki vokottelemassa Jenniä.

Pena hymyili ja nyökytti päätään.

- Niin niin... Hyvä, että tulit paikalle.

Maran  poskilla oli puna. Hänen ja Jennin silmät kohtasivat.

- En minä muuten olisi tullut, mutta Päkä soitti paikalle.

- Tiedetään, Pena sanoi. - Päkä on mestari tekemään sotkuja. Mutta tällaista sotaa en minäkään odottanut. Minusta näytti siltä, että olitte tosissanne.

Mara murahti jotain. Odottiko Pena, että hän julkisesti tekisi jotain rakkaudentunnustuksia?

- Mennään nyt meille kahville, Jenni sanoi äkkiä, ja tarttui Maraa käsipuolesta. - Sitten kerrot kaikki uutiset minulle. Minullakin on kerrottavaa Ladysta. Olimme harjoittelemassa ja...

Pena ei kuullut enempää. Hän seisoi kädet puuskassa katsomassa, miten jäi yksin pihamaalle seisomaan. Taivaalta tuli alas suuria pehmeitä hahtuvia. Ne sulivat poskille. Lapset olivat häipyneet talliin pakettejensa kanssa.

- On tämäkin joulu, mies murahti ja virnisti sitten.

Nauru kupli Penan sisällä, kun hän muisteli, miten Joni oli maannut hangessa selällään Päkä niskassaan.

- Paras sellainen!

________________________________________________________________________________________

 

                                          POJAT VAUHDISSA

 

Toimistosta lähti kaksi nuorta poikaa peräkanaa. Kikka ja Titta kurkkasivat ikkunasta tallipihalle, jonne tallilyhty heitti tunnelmavaloa.

- Tuolla ne  menevät! Titta hehkutti. - Vakoilemaan!

- Jukra! Siru huudahti.

- Aina ne ovat urkkimassa, kuten minuakin elokuvateatterissa, Kati sanoi kauempaa.

Hän muisti kaiken kuin eilispäivän.

- Sanoivat minua Paukkurauta-Katiksi...mokomat...

- Niitä kiinnosti rakkauselämäsi, Kikka vastasi.

Sitten hän kohotti kulmiaan uteliaasti.

- Vieläkö seurustelet Tonin kanssa?

Kati punastui.

- Ssh... ei puhuta siitä.

- Hei! Päkän ääni katkaisi puheen.

Tyttö roikkui nenä kiinni lasissa ja katsoi, miten Hannu ja Kari juoksivat puiden takana kohti pysäköityä autoa, jota kohti myös Jenni käveli hymyssä suin.

- Mä en kestä! Päkä kiljaisi niin kovaa, että Kikan korvat olivat mennä lukkoon. - Haluan tietää, kenen auto tuo on?

Siru pyyhkäisi edessään roikkuvan tulipunaisen sydämen kauemmas luotaan.

- Varmasti se on uusi poikaystävä, hän vastasi kiihtyneenä.

Mitä, jos Alpo Ikäheimosen lempi olisi jälleen roihahtanut? Se olisi kamalaa, varsinkin, kun he olivat viimeksi estäneet Jennin ja Alpon häät.

- Kuka se on?Päkä kysyi kiihtyneenä.

Miksi kaikki pitää olla salaista?

Essi hihitti leikattujen sydänten keskellä.

- Ei Jenni tällaista meille kerro.

- Ei niin, Kikka jatkoi.- Se on Jennin yksityisasia.

- Kertoisitko itse, jos seurustelisit Repen kanssa? Titta virkkoi.

Päkän suu loksahti auki. Tuntui siltä, ettei hän saanut ilmaa.

- Repen? hän huudahti. - Sen nynnerönkö? Vähän minä olisin hupsuksi tullut, jos alkaisin Repen kanssa seukkaamaan.

Kikka kohotti kulmiaan. Hän ei ollut varma siitä, oliko Päkä tosissaan, vai salasiko hän, että oli tuntenut sittenkin jotain poikaa kohtaan, kun kuvitteli Repen olevan aatelinen?

- Mitä vikaa Repessä on? Titta kysyi.

- Muuta kuin se on tavis..., hihitti Siru tuonnempaa.

Päkä näkyi punastuvan.

- Turha teille on selitellä, kun ette kuitenkaan usko.

- Uskota mitä? Kikka huudahti.

Päkä ei vastannut. Hän sulki tiiviisti suunsa ja näytti lähinmnä keskittyvän mitä ulkona tapahtui.

- Nyt auton ovi aukesi! Titta kiljaisi haltioituneella äänellä.

Essi löi nenänsä lasiin.

- Ja ulos tulee mies.

- Näyttäkää minullekin! Päkä määräsi ja kiipesi puolittain seisomaan hetekan päälle. Pidemmälle hän ei päässyt, sillä heteka päästi kummallisen narahduksen. Se huojahti resoriensa varassa ja sitten se romahti kasaan niin että alta tuprahti esiin iso pölyvillakoira.

- IIK...

Huoneen täytti hirveä räminä ja pauke, kun hetekan varassa seisseet tytöt putosivat istualleen sikin sokin.

- Varokaa minun kurkkupilliäni! Essi kähisi.

Kikalta pääsi nauru.

- Voi yhden kerran...

Notkuvan hetekan  lomassa  näkyi punaisten sydänten ryttyyn menneet kulmat. Siru istui niiden päällä.

- Hih hih hih hii..., joku kikatti hysteerisesti.

- Ei tässä näin pitänyt käydä.

- Ei niin.

- Nouskaa nyt tolpillenne, jotta näemme Jennin sulhon! Päkä käski kovaäänisesti.

Hän töni muita päältään ja Siru mätkähti kikattaen lattialle. Olo oli hervoton, varsinkin, kun Päkä oli niin tosissaan ja komenteli yhtenään.

- Lakkaa nauramasta! Tässä ei ole mitään huvittavaa!

- Hih hih hii... mun suussani on villakoiria... pythyi... Oikea buudeli hih hihii...

- Älkää tuuppiko! Sirun käheä ääni käski ja hän konttasi pois hetekalta.

- Niin juuri.

- Meidän joulusydämet ovat litistyneet, Kikka huomautti.

Oven takana kolisi. Kuka sieltä nyt tuli? Tytöt kääntyivät katsomaan.

Kun ovi aukeni kynnykselle ilmaantui kaksi pikkupoikaa, joidenka kasvot punoittivat.

Hannu läähätti, sillä pojat olivat juosseet koko matkan.

- Mitä täällä tapahtuu? Kari ihmetteli.

Hän tuijotti lattialla istuvia tyttöjä ihmeissään.

Päkä huiskasi kädellään kärsimättömästi.

-Hällä väliä. Näittekö miehen? Oliko se Alpo Ikäheimonen?

- No ei ollut.

- Kuka se sitten oli?

Päkä kömpi jaloilleen ja suki tukkaansa sormillaan. Hän näytti ärtyneeltä. Pitikö poikien aina salata kaikki? Tuossa ne seisoivat kuin H. Moilaset! Eivätkö ne osanneet kakistaa ulos totuutta?

- Tätä ette kyllä usko, Kari ilmoitti.

Tytöt lakkasivat puhumasta ja huoneeseen laskeutui jännittynyt hiljaisuus. Kaikki katsoivat Karia kysyvästi.

- Siellä oli Joni Fager!

- JONI FAGER! tytöt huusivat yhdestä suusta.

- Minä en ole kuullut moisesta seukkaamisesta mitään, Titta ilmoitti.

Sirukin puisteli päätään.

- Olette varmasti erehtyneet.

Hannu veti tuolin takapuolensa alle ja istuutui. Hän näytti tärkeältä.

- Minä en erehdy koskaan! hän ilmoitti.

Titta nousi seisomaan ja kurkki ulos lasista, mutta Jenniä sen pahemmin autoakaan ei näkynyt.

- Onkohan seurustelua kestänyt kauan?

Päkä näytti surkealta.

- Minä en voi uskoa tätä todeksi, hän sanoi onnettomana.

- Miten niin? Hannu tivasi.

- Onko Jenni unohtanut Maran? TÖRKEÄÄ!

Päkä näytti tuohtuneelta. Hänen täytyi tehdä asian hyväksi jotakin, mutta mitä?

Kikka vilkaisi kiukkuiseen Päkään ja rypisti kulmiaan, kun tyämä meni ulos toimistosta. Mitä tyttö aikoi? Siitä he varmasti kuulisivat pian.

 

 

 

________________________________________________________________________________________

                                KUIN SUDET YÖSSÄ

                                                osa 1

Tuuli kulki puiden latvoissa. Se keinutti Peurajärven aaltoja ja rapisutti pensastoja aivan kuin niissä olisi liikkunut jotain. Metelöivä Nummelan porukka saapui vihdoin ja viimein Aaltosten mökille.

- Viimeinkin.

Repe pudotti käsistään aimo kasan tyttöjen kasseja, joita oli joutunut kantamaan isolta tieltä. Hänen oli kuuma.

- Koittaakaa nyt avata se ovi!

Päkä loi silmistään ihastuneen silmäyksen.

- Repe, olen huomannut, että lihaksesi ovat kasvaneet.

Essi hihitti.

- Mistä päästä?

- No, älä nyt laukkuja siihen jätä. Kompastumme vielä. Kanna ne sisälle. Noin juuri. Se on miesten tehtävä.

Essi hihitti.

- Mistä päästä? hän kuiskasi.

Viimein päästiin sisälle.

- Jee!

Rynnivät tytöt levittäytyivät taloon.

- Täältä on paljon muistoja! Kikka huudahti.

Repe hymyili hänelle.

- Eikö vain?

- Mutta nyt sinä et pääse komentelemaan meitä, kauppaneuvos Kiisken tytär sanoi pää pystyssä. - Saat olla hiljaa ja pitää suusi kiinni!

- Jaaha. Vai aletaan tässä heti määräilemään minua. Kiitosta vaan.

Repe pudotti kädestään laukut ja suoraan Päkän varpaille.

- Ai jai jai... Mikä poropeukalo sinä olet. Varpaani mustui. Laukut osuivat suoraan pikkuvarpaaseeni.

Repe levitti kätensä.

- Hällä väliä.

Kikka loi silmistään anovan katseen.

- Hei, älkää tapelko. Pliis!

Päkä näytti suuttuneelta.

- Repe on täysi idiootti.

Poika kääntyi loukkaantuneena Päkää kohden.

- Vai olen idiootti? Et pidä minua arvossa, vaikka raahaan laukkujasi kilometritolkulla. Juuri niin. Tomppeli minä olinkin. Tästä lähin saat kantaa pakaasisi itse, senkin nirppanokka!

- Hei, hei hei...

Kikka näki Repen suuttuvan.

- Taisin tehdä huonon valinnan kun lähdin tänne lastenvahdiksi.

Päkä näytti hänelle kieltään.

- Mammanpoika! Luuletko, ettemme osaa pitää itsestämme huolta?

Repe lähti ovet paukkuen.

Päkä näytti tyytyväiseltä. Hän heittäytyi kenutuoliin istumaan ja risti jalkansa.

- Näin pääsimme pojasta.

Kikka katsoi Päkää kummissaan.

- Teitkö tuon tahallaan? Olit ilkeä hänelle.

- Hällä väliä. Meillä voi olla hauskempaa ilman Repeä.

Kikka näytti vihaiselta.

- Minä en pidä tästä. Menit liian pitkälle.

Päkä näytti perin tyytyväiseltä. Olihan Repe kantanut pakaasit perille. Nyt poikaa ei enää tarvittu.

- Olen varma, että saat vielä maksaa tästä tyhmyydestä!

Kikka marssi ulos hiukset liehuen. Mutta hän ei nähnyt pihalle tullutta Repeä. Poika oli kadonnut. Jostain syystä hänelle nousi kummallinen levoton tunne. Asiat eivät olleet hyvin. Lehvistössä kahahteli oudosti ja huojuvien puiden kuiskeessa soi sävel: vaara.

 

 

                                     HUOLIEN ILTA

                                     OSA 2

Kikka katsoi ympärilleen huolestuneena. Ilta oli pimentymässä, eikä Repeä näkynyt rannalla, vaikka hän haki poikaa.

- Suuttuikohan se nyt toden teolla? Tämä on kyllä Päkän vika.

Tuuli vinkaisi talon nurkalla. Peurajärven aallokko iskeytyi rajummin rantakiviä vasten.  Kikka hätkähti. Hänellä oli kummallinen tunne lähestyvästä uhasta.

Titta kurkkasi rappusilta.

- Tule teetä juomaan! hän pyysi.

Kikka puisteli huolestuneena päätään.

- Miksi et?

- Minne luulet Repen menneen?

Kikka katseli ympärilleen.

- Oletko huolissasi Repestä?

- Olen. Se ei ole koskaan suuttunut tuolla tavalla. Kaikki on Päkän syytä. Pitikö sen ruveta ilkeilemään pojalle?

Titta loikki rappuset alas.

- Jospa huudamme sitä, hän ehdotti. - Repe tietysti istuu lähistöllä jurnuttamassa.

- Sellainen ei ole hänen tapaistaan, Kikka tiesi. - Mutta kävellään leirikeskuksen suuntaan. Ehkä löydämme hänet. Ja sitten Päkä saa kyllä pyytää anteeksi häneltä.

Tytöt lähtivät kävelemään rinnatusten hiekkatietä pitkin. Metsä humisi.

Titta näytti kalpealta.

- Täällä on aavemaista, hän sanoi.

- Niin minustakin.

Kikka vilkaisi taakseen, missä mökki katosi mutkan taakse. Nyt he olivat kaksin hämärtyvällä tiellä, missä kuusikko humisi oudosti.

Äkkiä Kikka pysähtyi. Hänellä oli kummallinen tunne.

- Repelle on sattunut jotain.

Vilunväristykset kulkivat pitkin selkää.

- Minua pelottaa! Kikka tunnusti ja näki, miten Titta loi kysyvät silmäykset häneen.

- Minäkin tunnen sen. Ihan kuin joku vaara uhkaisi meitä.

- Mikä vaara se mahtaa olla? Kikka kuiskasi.

Hän ei aavistanutkaan, miten lähellä uhka oli.

Aivan  metsän reunassa, liikahti varjo. Se oli suuri järkäle, eikä sen palavissa silmissä ollut lempeyttä.

Titta alkoi vilkuilla ympärilleen ihokarvat pystyssä.

- Minulla on sellainen tunne, että joku katsoo meitä, hän kuiskasi.

- Niin minullakin.

Jossakin kahahti. Ilmassa kuului vihainen henkäys ja Titta kirkaisi. Sitten pimeydessä liikahti jokin heitä kohti.

Suuri otus lähestyi kuin juna. Sen jalat lensivät  heinikossa.

- SONNI! Titta pakaisi. - Kikka! Juokse henkesi edestä.

Kikka kuuli lähestyvän jyskeen. Maa jalkojen alla tärisi lähestyvän eläimen sorkkien alla. Sitten hän näki Valentinon, Koski-Suvannon siitossonnin, sen saman, joka oli murskata  heidät alleen viime vuonna.

Kikka ei ollut koskaan nähnyt Titan pinkovan niin kovaa kohti mökkiä kuin nyt. Muistissa taisi olla viime kesäinen koetus, mitä Kikkakaan ei mielellään muistellut.

Mutta se tuli sieltä, pimeyden keskeltä suurena ja uhkaava kuin hirviö. Ja hirviö se oli, ainakin Kikan mielestä. Hän otti jalat alleen.

Rannan tuntumassa leviävä sumu tihentyi ja kätki alleen seudun, mutta Kikka juoksi henkensä edestä. Hän kuuli maan töminän, kun Koski-Suvannon tilan siitossonni Valentino laittoi parastaan. Saisiko mokoma sonni hänet kiinni? Mitä, jos se kaataisi hänet ja satuttaisi häntä? Kikka muisti vuoden takaisen kokemuksen, missä eläin oli jahdannut heitä riemusta mylvien. Silloin meinasi käydä köpelösti. Ei heillä ollut silloin edes vaatteita päällään.

Hirveä vaara lähestyi kuin tavarajuna. Kikka kuuli hengityksen. Kyyneleet pyrkivät nousemaan silmään, kun jalat lennättivät häntä pitkin tietä. Mitään näin kamalaa hän uskonut kokevansa. Ei enää.

Kylkeen alkoi pistää. Pitkälle Kikka ei enää jaksaisi. Sitten yllättäen hän kuuli huudon:

- KIKKA! TÄNNE!

Pimeydestä tuli näkyviin puupino. Se heitti varjoa tielle, mutta Kikka näki häntä kohti ojennetun käden.

- Nopeasti tänne!

Kikka tarttui ojennettuun käteen ja tunsi, miten joku tempaisi hänet ylös pinon päälle viime hetkessä, sillä hurjaluontoisen Valentinon vauhti tyssäsi siihen.

- Huhhuh...

Kikka läähätti ja  hänen sydämensä hakkasi villisti.

- Olipa se tipalla.

Pinon alla Valentino heitteli isoa päätään ja puhalteli sieraimistaan. Se oli yhä taisteluvalmis.

Kikka konttasi mahdollisimman kauas puupinon reunasta, missä eläin riehui. Sitten hän vilkaisi auttajaansa.

- Repe...

- Peremmälle vaan, Repe sanoi ja otti tytön kainaloonsa istumaan. - Saamme kykkiä täällä koko yön.

Repe oli varmasti oikeassa, sillä Valentinolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä. Se painoi päänsä puupinoa vasten ja hankasi otsaansa siihen, niin että reunimmainen pölli vyöryi alas.

- Apua!

Kikka tarrasi kaksin käsin kiinni pojan kaulaan.

- Repe! Pino liikkuu! Minua pelottaa.

Se todella huojui sonnin kosketuksesta.

- Menetkös siitä senkin pahanilmanlintu!

Repe huitaisi oksalla sonnin päätä ja se heilautti vihaisesti päätään. Eikö se lähtenyt lainkaan pakosalle? Repeä alkoi arveluttaa homma. Tässä saattoi käydä hullusti.

- Meidän käy vielä hullusti tässä, Kikka huudahti.

Hän ei tiennyt, miten oikeassa oli.

 

                                            HYÖKKÄYS

                                                OSA 3

Ketään ei näkynyt läheisellä tiellä. Järven rantaan hiipivä sumu oli kuin näkymätön eläin, joka hiipi  mäkeä ylös rinteeseen niin, ettei metsän rajaa nähnyt. Hurjapäinen sonni puhalteli sieraimistaan ja kuopi. Se oli vihainen ja hyökkäysvalmis. Miten Kikan ja Repen kävisi?

- Repe... Tässä käy vielä huonosti.

Kikka saattoi olla hyvinkin oikeassa, Repe ajatteli. Mutta jotain heidän täytyi keksiä ja äkkiä. Mutta mitä?

Puupino huojahti uudelleen, sillä sonni puski sitä päällään uudelleen. Sen katse ei luvannut heille mitään hyvää.

- Kyllä meidät hukka perii! Kikka kiljaisi.

Hän yritti ryömiä turvaan, mutta pino liikkui uhkaavasti.

- KIKKA! PIDÄ KIINNI!

Pojan huuto leikkasi ilmaa, mutta oli liian myöhäistä.

Ilman täytti hirveä kolina kun puupino laukesi. Pöllit vierivät alas ja ne veivät Kikan mennessään. Oliko tämä hänen loppunsa? Metsänraja kieppui silmissä, kunnes se katosi näkyvistä ja pimeni.

Tuuli vei pojan hätääntyneen huudon mennessään. Äreä sonni mylvi vihaisesti. Sen silmät paloivat hurjina ja missä oli tyttö? Repe kurkisti ruohikkoon ja näki puun alta pilkottavan jalan.

- KIKKAA...!

Kauhu oli lamauttaa pojan. Kikka näytti elottomalta. Oliko hän kuollut?

- Kikka! Minä tulen...

Poika konttasi lähemmäksi ja silloin jysähti. Kaikkialla vyöryvät puut kierivät ruohikkoon ja Repe niiden mukana. Miten hänen kävisi, kun sonni hyökkäisi? Kun puut lakkasivat vierimästä, tuli äkillinen  hiljaisuus. Se tuntui luonnottomalta.

- Mitä tapahtui?

Repe katsoi ympärilleen, mutta näki vain pimenevän metsän ja puiden huojuvat latvat. Sonnia ei näkynyt missään. Oliko kaikki unta?

Poika haparoi kädellään puupinoa ja sai otteen Kikan jalasta.

- Kikka, Kikka, oletko kunnossa? hän kysyi käheällä, pelokkaalla äänellä.

Tyttö liikahti.

- Re-Repe, hän kuiskasi.

Repe ryömi tytön luokse, joka makasi kasvot maata vasten. Kikan vaaleat hiukset kätkivät alleen kasvot.

- Eihän sattunut?

Tyttö nosti päätään.

- Ei. Olen kunnossa. Joko se sonni meni?

Repe yritti katsoa ympärilleen. Puupinolla eläintä ei ainakaan ollut.

Kikka näytti pelästyneeltä. Tuuli keinutti puiden latvoja, mutta merkkiäkään sonnista ei näkynyt. Olipa kummallista. Tyttö katsoi nopeasti poikaan.

- Oliko tämä unta?

- Ei minusta.

Kikka ja Repe ryömivät esiin heinikosta. Sitten tuuli toi heidän korviinsa uudenlaisen äänen:

- Ammuu...

Repen silmät suurenivat.

- LEHMÄ! hän parkaisi.

- Missä?

- Tuolla.

Kikka osoitti sormellaan mäen päälle.

- Jukra..., poika ähkäisi.

- Älä kysy, mistä se ilmestyi? Nyt mentiin!

Repe tempaisi tytön liikkeelle.

Kikan ja Repen ilmaantuminen mökille käsi kädessä hämmensi tytöt. Jopa Päkä näytti uteliaalta. Pitihän hänen saada tietää ryvettyneitten vaatteiden syyt.

-Missä te kaksi olette olleet?

Kikka nosti kätensä pystyyn.

- Älä kysy...

- Et usko kuitenkaan, Repe lisäsi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan.

Päkä tuhahteli.

- Onpa tämä nyt salaperäistä, hän murahteli. - Mitä te salaatte?

Repe vilkaisi vaitonaista Kikkaa.

- Mekö? Emme mitään...

Päkä laittoi kädet lanteilleen ja nyökkäsi.

- Vai niin. Salaatte jotain. Menen sitten itse katsomaan.

Hän marssi varmoin askelin ulos, eikä kuullut Kikan varoitusta.

- Älä mene!

Mutta Päkä meni, eikä ottanut kuuleviin korviinsa varoitusta. Eihän ulkona nyt voinut olla mitään erikoista, kunhan pelottelivat. Hän käveli talon nurkalle, pidemmälle hän ei ehtinyt. Tytön suu aukeni silkasta hämmästyksestä:

- So-sonni...

Jalat veivät kovempaa kuin koskaan.

Päkä ehti nipin napin portaille. Hän ei kuuna päivänä jäisi pihalle tuollausen hirviön kanssa.

- Apua, Päkän ääni kaikui eteisessä: - Soittakaa poliisi, kodinturvajoukot ja metsästysseura!

Tyttö ilmaantui sisälle kalpeana kuin lakana. Hänen kätensä tärisivät. Sanaakaan ei tullut tytön avonaisesta suusta, mutta hän viittoili ulos.

Titta kohotti kiinnostununeena kulmiaan.

- Mikä sinua vaivaa Päkä? Olet kuin kala kuivalla maalla.

- Se...on...tuolla...

Rappusissa kolisi.

- Mikä on?

Titta meni katsomaan. Hän kirkaisi:

- SONNI!

Hänen äänensä vapisi.

- Mitä sonni tekee täällä? Siru huudahti ja ryntäsi ikkunaan katsomaan.

Titta päästi hermostuneen hihityksen.

- Se on taatusti ihastunut  meihin...

- Suu kiinni! Päkä vastasi posket punaisina hehkuen. - Ja et yhtään naura. Tilanne on vaarallinen.

Titta tyrski.

- Meinaatko että se käy taloksi? hän sanoi.

Oven takaa kuului kauhea kolina ja rämähdys. Mitä tapahtui? Tytöt ryntäsivät ikkunaan ja näkivät, miten sonni painoi ylös mäkeä minkä sorkista pääsi. Sen päässä näkyi olevan jakkara.

Kikka haki kännykkänsä ja Repe  vilkaisi häneen uteliaasti.

- Mitä nyt? hän kuiskasi.

- Minulle riitti. Lähden kotiin. Isä saa hakea minut pois täältä.

- Oikein poliisivoimin. Sitten minä tulen mukaasi.

Kikka hymyili. Mitä muuta hän voi sanoa tähän?

- Ei muuta kuin kamat kasaan, Kikka sanoi.

Repe nouti kassinsa. Hän näytti helpottuneelta. Hän oli matkalla kotiin.

 

 

________________________________________________________________________________________

 

                                                   

                                        KUULUMISIA

 

Puhelin soi pitkään, mutta Kikka ei jaksanut nousta vuoteesta. Hän oli lukemassa Myrsky-kirjaa ja tunsi poskiensa hehkuvan. Hän oli  myrskyssä joutunut vaaralliseen tilanteeseen ja oli pelastusta vailla.

- Sitten tuli Repe...

- Joo on Kikka kotona! Haluatko, että pyydän sen puhelimeen?

Kikan Mika -veljen ääni kantautui alakerrasta.

- Voi ei! Kuka siellä jälleen on?

Kikan oli lopetettava lukeminen juuri jännittävämmässä kohdassa.

Mikan ääni kaikui porraskäytävässä.

- KIKKA! Puhelimeen! Kultasi kyselee.

- Kulta?

Kikan posket lehahtivat tulipunaisiksi. Tarkoittiko Mika Repeä, Kristiania, vaiko yllätyspoika Rickiä? Ja kuka oli hänen kultansa? Kikan tunteet olivat viime aikoina menneet vuoristorataa. Hän juoksi portaat alas ja sai puhelimen luurin käteensä.

Mika virnisti:

- Lepertele nyt lemmestä.

Kikka näytti veljellensä kieltä. Hän henkäisi puhelimeen:

- Kikka puhelimessa.

- Terve Kikka!

Ääni langalta sai Kikan vajoamaan tuoliin.

- Etkö enää tunne minua?

- Ei voi olla totta! Oletko sinä..., hän ei saanut sanoja suustaan.

Tämä poika oli viimeinen, kenen kanssa Kikka halusi jutella.

- TIMO RINNE!

Kikan huudahdus sai Mikan pysähtymään. Veli loi silmistään kysyvän katseen. Oliko Kikalla uusi poikaystävä?

- Minä tässä niin. Mitä sinulle nyt kuuluu? Ei olla nähty pitkiin aikoihin.

- MI-minä...tuota..., Kikka ei löytänyt sanoja.

- Ajattelin, että tahtoisitko lähteä kanssani illalla leffaan?

- LEFFAAN! EI KÄY!

Pojan ääni oli miellyttävä.

- Miksi ei? Mitä pahaa siinä olisi?

Kikka tunsi poskiensa lehahtavan tulipunaisiksi.

- Sellainen ei sovi!

Poika nauroi.

- Miksi ei sovi? Olenko niin vastustamaton?

Kikka veti henkeä. Hän kokosi itsensä sangen nopeasti ja aloitti:

- Minusta on röyhkeää, että soitat minulle. Pitäisihän sinun tietää, että minä ja Repe olemme yhtä. Seurustelemme. Niin juuri! Mikään ei ole muuttunut meidän suhteessamme. Minä olen hänen tyttönsä, enkä ikinä pettäisi häntä. Repen ei tarvitse kuin ottaa minut syliinsä, katsoa silmiin ja suudella, niin  jo menee polvet veteliksi, ettäs tiedät.

- Mutta...mutta...

- Älä jäkätä siellä! En jaksa kuunnella.

Kikka iski luurin alas ja veti syvään henkeä. Hän oli ylpeä teostaan.

- Tulipa sanottua pojalle suorat sanat.

Hän oli juuri nousemaisillaan ylös tuolista, kun kuuli ovelta hiljaista taputusta. Kuka taputti hänelle? Kikka kääntyi katsomaan.

Oven pielessä seinään nojasi  Repe Jussila, jonka huvittuneisuudesta ei ollut epäilystä. Hän hymyili tytölle valloittavalla tavallaan, niin että kasvoille nousi hymykuopat.

- Olipa esitys, poika virnisti.

- Onko minua salakuunneltu? Että kehtaat! tyttö huudahti.

- Ei. En minä salakuunnellut. Teit sen ihan itse.

- Minun ei ole pakko kuunnella tätä lässytystä. Mitä sinä ylipäätään meillä teet? Ala kalpssia.

- Minne? Repe kysyi terävämmin ja sieppasi tytön ranteesta kiinni. Hän katsoi syvälle sinisiin silmiin.

- Etkö juuri sanonut, että olemme yhtä ja olet yksin minun?

Kikkaa nolotti.

- Kuulit väärin. Minä valehtelin.

Poika nauroi kiusoittelevasti. Hän painoi Kikan seinää vasten ja lukitsi tytön kädet.

- Korvissani ei ole mitään vikaa. Katso minua silmiin ja sano, että se ei ole totta. Sano minulle, että valehtelit, poika yllytti.

Tyttö rimpuili.

- En sano. En en en...

 - Koska et pysty, Repe kuiskasi. - Haluat minut.

Hän hengitti tytön korvan juureen.

Miksi Repe teki sen taas? Ihoa pisteli, vatsassa vihlaisi, kun poika katsoi häntä noilla silmillään.

- Päässäsi on hämärtynyt.

Kikka tunsi pojan huulet kaulassaan. Voi ei! Hän ei pystyisi vastustamaan tätä tunnetta.

Repen huulet koskettivat tytön huulia ja hän tunsi Kikan vastaavan suudelmaan. Ensin varovaisesti, sitten kiihkeämmin.

- Mitä minä sanoin. Et voi vastustaa minua!

- Vai en.

Kikan sormet iskeytyivät pojan uumalle ja kutittivat.

- Älä! Lopeta heti!

Repe kiemurteli irti. Sitten hän juoksi Kikan perässä läpi talon. Kikan kirkuna kuului keittiöön, jossa Mikko Lahti lopetti kahvin juontiaan.

- Mitä ihmettä Kikka taas huutaa?

Mervi kurkkasi ikkunasta, miten nuoret kirmasivat peräkanaa puutarhassa.

- Kikka on rakastunut, hän sanoi. - Vuorenvarmasti.

Mikko tuli katsomaan ikkunasta.

- Nytkö?

Mervi hymyili.

- Merkit ovat aivan selvät.

Ulkoa kantautui naurua ja kiljaisuja.

Kikan vaalea tukka hulmusi kuin hevosen harja.Hän puikkelehti puiden takaa, ensin oikealta, sitten vasemmalta ja hyppäsi perennapenkin yli. Repe sai hänet kiinni, kahmaisi luokseen.

- Minua et pääse pakoon, poika sanoi.

He kaatuivat nurmikolle nauramaan.

-Sinä...olet...ihan...kamala! Kikka hihitti.

- Sellaisesta sinä et tiedä mitään.

Repen kirkkaat silmät katsoivat niin läheltä, että Kikka tunsi pojan tuoksun sieraimissaan.

- Jaa mistä?

- Kamaluudestani, Repe nauroi.

- Se on tullut minulle varsin selväksi...

- Mikä? poika sanoi ja hänen suunsa painautui tytön kaulaa vasten.

Tytön vartalo vapisi.

- Älä...Lopeta heti! REPE! KUULETKO!

- Yhym...

Poika piteli tyttöä kiinni ihan tahallaan.

- Voi ei!

Kikka riuhtaisi itsensä irti.

- Katso mitä teit. Nyt kaulaani tulee mustelma...

Repe nauroi ja Kikka mätkäisi häntä kädellään.

- LURJUS!

- Merkkinä minusta, poika kiusasi. - Voisin kyllä näykkäistä tuostakin... Voit käydä näyttämässä TIMOLLE.

- Et kyllä tee sitä! tyttö nauroi ja kiemurteli. - Repe kiltti...

Tytön huulet olivat raollaan ja hän kurkotti poikaa kohti halukkaasti.

- Miten se menikään? Mikään ei ole muuttunut suhteessamme. Minä olen Repen tyttö, enkä ikinä pettäisi häntä...

- Älä, tyttö kuiskasi.

Repe nauroi kiusoittelevasti.

- Kikka Lahti. Punastuitko?

- En en...

- Minä väitän toista.

Repe katsoi niin läheltä. Maailman kauneimmat silmät, hymy...

Suu etsi suuta. Se janosi kosketusta, tulla huomatuksi. Ensin kevyesti tunnustellen, sitten kiihkeämmin.

- KIKKA! REPE! Tulkaahan iltateelle!

Isän huuto rappusilta lopetti Kikan ihanan suudelman. Hän tönäisi pojan kauemmaksi itsestään ja vilkaisi pelokkaasti ympärilleen.

- Repe. Lopeta heti kaulani järsiminen. Se oli isä.. Kuulitko?

- Olen umpikuuro....

Pojan huulet kulkivat tytön kaulalla.

Kikka purskahti nauramaan.

- Sen olen kyllä huomannut...

- HEI, KUULETTEKO!

Isän ääni tuli lähempää.

- Äiti laittoi voileipiä pöytään.

Kikka tönäisi poikaa pois päältään.

- Repe...hih hih...Lakkaa nyt. Isä tulee.

- Tulkoon.

Poika ei lopettanut. Kikan täytyi oikein tönäistä poikaa. Sitten hän muisti kaulansa.

- Voi kamala sentään!

Hän löi kädet kaulalleen.

- Mitä, jos isä näkee tämän?

Poika sai naurukohtauksen.

- Tietääpä sitten, että olet minuun pahasti lätkässä.

Kikka tönäisi poikaa, mutta ele oli hellä, täynnä flirttiä.

- Anna kaulaliinasi, tyttö pyysi. - Nyt heti!

Kikka sitoi liinan kaulansa ympärille ja vilkuili taloa kohti.

- Nyt on mentävä, hän sanoi. - Heti!

Hän lähti juoksemaan.

Repe tuli perässä.

- Täältä me tullaan.

Mikko loi kummastuneen silmäyksen tyttäreensä ja sitten perässä tulleeseen Repeen.

- Tee tässä jo maittaakin, hän sanoi ja läpsäytti Kikka takapuolelle.

Kikka vilkaisi poikaa ja supisi, että nyt pitää rauhoittua.

Onneksi isä ei nähnyt.

________________________________________________________________________________________

                                               

                                           ISÄ

 

 

Kikka saatteli pojan kotiin.

- Voit soittaa koska vain, hän lupasi.

Repen oli mentävä yksin, kohdattava isä, vai oliko isä hänen oikea isänsä? Kauhukuvat viilettivät pojan silmissä.Kikan mentyä olo jäi tyhjäksi, mutta hänen oli selvitettävä juttu perin juurin. Onneksi isä oli kotona. Äänistä päätellen olohuoneessa pelattiin tietokonepeliä. Aivan oikein isä ja Kari istuivat rinnakkain sohvalla.

He eivät huomanneet Repen tuloa.

- Iskä! Ole nyt nopeampi, Kari kehotti.

- Mulla olisi asiaa...

Repen ääni tavoitti pelaajat.

Isä vilkaisi häneen.

- Meillä on peli kesken.

- Tämä ei voi odottaa, Repe  sanoi.

Isä vilkaisi esikoiseensa. Mikä Repeä vaivasi? hän näytti kalpealta ja pahoinvoivalta.

- Sano, ettei se ole totta! Repe huusi.

- Mikä?

Tuntui siltä, ettei Repe saanut sanaakaan suustaan.

- Ettet sinä ole isäni!

Nyt se oli sanottu.

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Isä ja Kari tuijottivat hurjistunutta Repeä silmät suurina. Eivätkö ne ymmärtäneet häntä?

Viimein Karl kääntyi katsomaan epätoivoista Repeä, joka seisoi ovella synkkänä.

- Mitä sinä sanoit?

- Sitä vaan, että nyt olen saanut selville, että et ole isäni!

Kaikesta näki, ettei isä ollut tilanteen tasalla, vai salasiko hän jotain? Repe mietti.

- Mitä ihmettä nyt olet saanut päähäsi? isä kysyi.

Hän lopetti pelaamisen ja katsoi hämmästyneenä esikoista, joka vaikutti kiihtyneeltä.

- Haluan tietää totuuden! Repe huusi.

Nyt Karinkin lopetti pelaamisen.

Isä nousi seisomaan. Hän näytti äkkiä totiselta.

- Voisitko sanoa, mistä olet tuollaista päähäsi saanut? Tietysti minä olen isäsi. Olen aina ollut.

- Mutta minä näin sen kuvan, Repe sanoi epävarmana.

- Minkä ihmeen kuvan?

Nyt isäkin kiinnostui.

- Kari! Näytä se kuva. Kyllä minua sitten uskotaan.

Kari meni hakemaan kuvaa.

- Tässä se kuva on.

Repe näytti hämmästyneeltä.

- Enkö minä repinyt sitä?

Ilmeisesti Kari oli sittenkin poiminut kuvan takaisin äidin tähden. Pikkuveljellä oli ollut kova ikävä kadonnutta äitiä. Repe kyllä ymmärsi asian, sillä hänenkin sydän oli särkynyt.

- Tässä se kuva on.

Kari ojensi revityn ja uudelleen teipatun kuvan isälle.

Isä otti kuvan käteensä. Sitten hän purskahti nauramaan.

- Voi hyvänen aika! Mitä olet saanut päähäsi Repe? Tämä on äitisi peruja koko kuva. En edes tiedä, koska se on otettu.

- Mutta... mutta... silmät...

- SILMÄT?

- Niin, tuon miehen. Eikö ne ole... tuota... minun silmäni?

Isä purskahti nauramaan.

- No onhan teissä kieltämättä samaa lumoa, jos sitä tarkoitat, mutta usko pois Repe. Minä olen sinun isäsi. Ihan varmasti. Kai minä nyt sen tiedän?

- O-oletko? Siis ihan todella?

Repe näytti olevan hämillään. Hän oli ollut ihan varma äidin rinnalla olevasta miehestä. Heillä oli samanlaiset kauniit silmät, joissa pitkät silmäripset.

Isä lykkäsi kuvan Repen käteen.

- Kyllä mielikuvitus on nyt tehnyt tepposia sinulle poika. Pojat! Mitä sanoisitte, jos mentäisiin Heselle syömään?

- Joo mennään! Kari kiljui innoissaan.

Repe vaikeni. Asiat eivät olleetkaan niin huonosti, kuin hän luuli.

Isä kietoi kätensä molempien poikien ympärille.

- Kerron teille myös yllätyksen, hän sanoi. - Aion suorittaa lentolupakirjan!

- MITÄH? Repe huudahti.

Isä hymyili.

- Mennään nyt, kerron siitä samalla enemmän.

 

________________________________________________________________________________________

                                                         YKSIN

Repen elämä oli täynnä toinen toistaan suurempia  tapahtumia, sellaisia, joita ei halunnut muistella. Hän asteli pää kumarassa pitkin  kanavan vierellä olevaa puistotietä ja tunsi ahdistuvansa yhä enemmän.

- Miten paljon minulta on salattu asioita?

Hän lysähti istumaan penkille ja  kätki päänsä käsiensä varaan. Jos se, mihin hän uskoi, ei olisikaan totta? Kaikki olisi petosta. Miten Repe tunsikaan itsensä vihaiseksi, kun epätoivo valtasi mielen, eikä hän kyennyt hallitsemaan tunteitaan.

Olo oli surkea. Mitä hän tekisi? Ajatustensa keskellä hän kuuli, että joku tuli polkupyörällä.

- REPE?

Kikan ääni.

Poika nosti uupuneena päätään.

- Anna minun olla...

Tyttö laittoi pyörän sivummalle ja kävi istumaan pojan vierelle. Näyttipä Repe huonolta, Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja ravisti Kikan käden pois kädeltään.

- Anna minun olla...

- Repe! Puhutaan, Kikka yritti.

- Ei ei... En voi.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, eikä Kikka ollut varma, itkikö poika. Kesti kauan, ennen kuin Repe sai kootuksi itsensä.

- Olen niin järkyttynyt, hän sanoi.- Isä ei olekaan minun isäni.

Nyt oli Kikan vuoro järkyttyä. Mitä kummaa poika puhui? Oliko hän pudonnut satulasta ja saanut tällin päähänsä?

- Miten niin ei ole isäsi?

- Meillä on sellainen salaisuuksien laatikko, poika kertoi. - Siellä oli valokuva miehestä. Se näytti minulta. Samanlaiset silmät...

- Minä näin sen kuvan, tyttö tunnusti äkkiä.

- Näit miten?

- Kävin teillä.

- Kävit?

Repe näytti hämmästyneeltä.

- Pakkohan minun oli, jotta saan selville järkytyksesi syyn.

- No saitko sinä? poika huudahti vihaisena.

Kari näytti revittyä kuvaa minulle.

- EI!

Poika näytti kauhistuneelta.

- Kyllä.

- Sitten...sitten sinä tiedät...

- Tiedän mitä?

- Että isä ei ole minun isäni.

Nyt se on sanottu, Repe ajatteli.

- Ajattele, mikä petos!

- Kieltämättä se mies muistutti sinua. Tumma tukka, vahvat piirteet ja hyvin kauniit silmät.

- Juuri niin, poika parkaisi. - Sillä oli minun silmäni.

Repe väänsi käsiään.

- Minä en tiedä mitä teen. Kikka, auta minua!

- Miten minä sinua voin auttaa? Tässä täytyy olla joku erehdys. Sinun täytyy puhua isäsi kanssa.

- En uskalla.

- Repe! Kikka moitti. - Tämä on ihan järjetöntä. Kuinka sinulla voi olla toinen isä kuin Karilla? Hei, ei tule kuuloonkaan. Et kyllä katso minua  tuolla lailla. Äitisi ei milloinkaan tekisi sellaista.

Repe nousi seisomaan. Hänen silmänsä paloivat hurjana.

- En enää tiedä, mitä ajattelen, hän sanoi.

Kikka näytti huolestuneelta. Mitä, jos Repe oli päässyt sisälle johonkin salattuun asiaan, hän mietti. Eikö jokaisella perheellä ollut komerossa omat luurankonsa?

Kikka laski kätensä pojan hartialle.

- Minä tiedän, hän sanoi asiallisesti. - Kysyt asiaa isältäsi.

Repe katsoi tyttöä.

- Kysyn. Ihan varmasti.

Repe näytti sulavan Kikan edessä.

- Mennäänkö heti? tyttö kysyi.

Poika nyökkäsi. Hänen oli saatava selvyys asiaan.

 

__________________________________________________________________________________________

                                   SALAISUUTTA SELVITTÄMÄSSÄ

 

Kikka suunnisti päättäväisesti kohden Jussiloiden omakotitaloa. Hänen oli saatava selvyys, mikä Repeä vaivasi? Mikä kauhea juttu oli saanut pojan täysin pois tolaltaan.

Kikan onneksi omakotitalon ovi oli auki ja taloon palkattu siivojaa vilkaisi uteliaasti häntä.

- Täällä ei ole kotona kuin nuorimmainen. Kari.

- Hänet minä juuri haluankin tavata.

Kikka lähti päättäväisesti kohti pääovea. Ehkä jotain seliäisi, kun hän jututtaisi pikkuveljeä.

Kari löytyi huoneestaan. Hän istui vuoteensa laidalla kitaraa soittaen. Sen kaihoisat sävelet pysäyttivät Kikan. Oliko sävelisi surumielisyyttä?

- Kari? Kikka sanoi varovasti oven raosta.

Poika nosti päätään.

- Kikka.

- Voinko tulla?

Repe ei ole täällä.

- Tiedän...

Kikka tuli peremmälle ja Kari näytti uteliaalta. Mitä asiaa Kikalla mahtoi olla?

- Minulla on sinulle asiaa Repestä.

Poika näytti pelästyneeltä.

- Onko se tehnyt jotain?Kari huusi pelästyneellä äänellä.

Kika näytti levottomalta ja kävi istumaan.

- Törmäsin veljeesi kanavan laidalla.

- Jaa niinkö?

- Repe oli kävellä pyöräni alle. Tiedätkö, mikä hänet järkytti?

Kari siirsi laatikon tytön eteen.

- Valokuva.

- Mikä kuva? Näytä minulle?

Kari näytti.

- Tämä tässä. Repe järkyttyi suunnattomasti nja repi sen. Liimasin juuri osat yhteen.

Kikka näytti kalpenevan. Hän antoi kuvan äkisti takaisin ja nousi.

- Minun on saatava veljesi kiinni, hän sanoi.

Sitten Kikka oli ovella. Oli eri asia, löytäisikö hän pojan enää?

_________________________________________________________________________________________

                                               EPÄILYKSIEN ILTA

 

Repe tunsi olevansa tunnekuohussa. Hänen oli pakko myöntää, että valokuva vaikutti häneen. Kummallinen tunne valtasi hänet.

- Mistä minä olen kotoisin? Kuka minä olen?

Hän käveli pitkin joen vartta kohti keskustaa ja yritti hakea vastausta mieltä vaivaamaan asiaan. Mitä, jos Repe eli petoksessa, salaisuuksien verkossa? Jos joku veteli naruista, eikä hän tiennyt asiasta mitään.

Poika hätkähti, kun kuuli tytön äänen:

- Varo vähän!

Polkupyöräilijä oli tulla  hänen jaloilleen.

- Kikka! poika huudahti.

Tyttö näytti pelästyneeltä.

- Mikä sinua vaivaa? Olet unessa.

Repe kulki kuin zombie. Oliko jotain tapahtunut? Kikka paloi halusta tietää.

Poika näytti olevan poissa tolaltaan. Suoraan sanottuna hän oli järkyttyneen näköinen. Jotain oli tapahtunut. Jotain mullistavaa.

- Tule tänne!

Kikka lukitsi polkupyöränsä tien sivuun ja otti kiinni pojan vapisevasta kädestä.

Heidän edessään virtaava joki teki pyörteitä.

- Istutaan penkille, tyttö sanoi. - Ja sitten kerrot kaikki!

Poika lysähti penkille istumaan ja näytti aivan pois tolaltaan olevalta. Hän haroi hiuksiaan ja tuijotti joen toiselle puolen.

- Repe! Minä olen tässä. Voit kertoa minulle kaiken.

Repe puisteli päätään. Kikka ei ollut milloinkaan nähnyt pojan silmissä noin hurjaa katsetta. Mitäköhän se tiesi?

- Minä...en enää tiedä...kuka olen...

- Mitä? Kikka huudahti.

Hän tuijotti ystäväänsä syvän huolen ja hämmästyksen vallassa.

Repen silmistä putosi kyynel, jonka hän pyyhki hihaansa. Oli niin petetty, hyljeksitty tunne.

- Pelotat minua, Kikka sanoi ja otti pojan kädestä kiinni.

- Kari löysi kuvan... äidistä ja siitä miehestä.

- Kenestä miehestä? tyttö huudahti.

Näytti siltä, että Repellä oli kova itsensä hillitseminen. Sitten hän lisäsi:

- Isästäni...

- ISÄSTÄSI?

Kikka näytti hämmästyneeltä. Repe oli varmasti saanut auringonpistoksen ja puhui sekavia. Kikka ei ollut nähnyt häntä koskaan tuollaisena. Jotain hirveää, kaaosmaista oli tapahtunut. Pojan elämä oli järkkynyt.

- Se...on...niin hirveää. En saa sanotuksi...

Kikka otti poikaa kädestä. Hän halusi olla tukena.

- Tiedät, että minulle voit kertoa kaiken.

Pojan ääni oli käheä kuiskaus.

- En tätä.

Kikka tuijotti mykistyneenä poikaa. Jos Repe ei puhunut, hänen täytyi jutella Karin kanssa. Kikan täytyi saada selvittää juttu.

Repe tuijotti jokea synkkänä. Tummat hiukset valuivat hänen silmilleen niin, ettei tyttö nähnyt katseen syvyyttä. Äkkiä poika nousi seisomaan. Hän ei katsonut Kikkaa, mutta kuiskasi.

-Minun täytyy saada olla yksin.

_____________________________________________________________________________________

                                            SALAISUUKSIAKO?

 

Karin huoneesta kantautui rapinaa. Repe kuuli kaiken oven taakse. Mitä kummaa veli touhusi? Kello oli melkein yksitoista. Eikö poikaa nukuttanut? Uteliaana Repe kurkkasi oven raosta.

- Sillä on laatikko sängyssä.

Hän tunsi, miten selkää pitkin juoksi kylmät väreet. Repe tunsi Karin laatikon paremmin kuin hyvin. Se oli salaisuuksien laatikko ja Kari oli kaivanut sen esiin.

Vuoteella istuva poika tuijotti laatikon sisältöä ja nosti sieltä jotain.

- Valokuva! Repe säikähti. - Äidin kuva.

Kari on tuonut vintiltä muistojen laatikon, joka oli täynnä salaisuuksia. Ne koskivat äitiä.

Repe painoi kätensä nyrkkiin. Sydän hakkasi. Ei kai veljelle tullut äitiä ikävä?

- Kaikki on äidin syytä. Mitä jätti meidät.

Repe toivoi Karille parasta.

- No nyt se löysi jotain...Mitä se on?

Vatsanpohjaa kouraisi pahasti. Repe oli antaa ylen.

Kari istui vuoteessa surumielisenä ja hänen kädessään oli jotain Repelle kuuluvaa.

- Juhannusruusunoksa.

Sama oksa, jonka hän heitti vihapäissään ikkunasta ulos. Oliko Kari hakenut oksan ja säilönyt sen salaisuuksien laatikkoon? Repe tunsi voimatonta kiukkua.

- Miksen tuhonnut sitä?

Kaikesta sai syyttää itseään. Kuivuneen juhannusruusuoksan näkeminen toi jälleen mielen äidin, Maria Carenan.

- Miksi äiti jätti meidät? Miksi? Katsotaan nyt Kariakin...

Repen sydän oli särkyä, sillä hän kuuli veljen itkevän. Salaa tietenkin. Hän ei voinut muuta, kuin jatkaa katsomista.

Veli istui pitkän aikaa hiljaa silmiään pyyhkien. Sitten hän nosti laatikosta kuluneen nallen. Se Kari oli saanut kolmivuotislahjaksi äidiltä. Laatikossa oli myös yhdessä maalattu hevosenkenkä... Sen piti tuoda onnea heille. Mutta toiko se? Repen teki mieli potkaista ovea.

- Äiti ei pidä meihin yhteyttä. On se niin väärin ja epäoikeudenmukaista. Ihan kuin hän ei välittäisi meistä lainkaan...

Huoneesta kuului katkeraa itkua. Repen oli pakko mennä lohduttamaan Karia. Oliko väärin, jos  veli ikävöi ja kaipasi äitiä?

- Minä tässä...

Hän veti Karin syliinsä, silitti päätä.

- Kaikki on hyvin.

Mutta oliko se?

Karin silmistä putosi kyyneliä.

- Minun on ikävä äitiä...

- Niin niin...

- Eikö äiti voi tulla takaisin Repe? Eikö?

Repe ei sanonut mitään. Kurkkua kuristi.

- Jospa katsotaan laatikkoon yhdessä, hän ehdotti.

Tuntui kamalalta, kun veljellä oli niin ikävä äitiä. Repe piti veljeä sylissään, yritti lohduttaa toista.

- Miksi äiti lähti? Miksi?

Repe ei osannut  vastata, kun ei itsekään tiennyt miksi.

 Salaisuuksien laatikko oli ollut kauan komeron ylähyllyllä. Repe ei tiennyt, miksi laatikko oli nyt tuotu esille.

- Katso! Kari huudahti.

Hän oli nähnyt laatikossa esineen, joka toi muistot mieleen.

- Hevosenkenkä. Repe katso! Tuossa lukee Antinea...

- Se on meidän suvun tila Italiassa.

- Ai jaa, Kari sanoi. - Sielläkö äiti on?

Repe ei osannut vastata.

- Ja tuossa on kuva. Se  on kiinnitetty kenkään.

- Näytä minullekin, Repe pyysi ja otti hevosenkengän käteensä ja katsoi kuvaa.

Repe meni kasvoiltaan valkoiseksi, kun hän tunnsiti kuvan naisen.

- Mistä sait kuvan? hän huudahti.

- Se oli laatikossa.

- En ole ennen nähnyt tätä.

- En minäkään... Mutta kuvassa on äiti! Ihan varmasti on. Hän varmasti unohti tämän, kun lähti. Siten kun unohti meidätkin... Ja sitten esine eksyi meidän laatikkoon, Kari sanoi surullisella äänellä.

Veli alkoi taas itkeä.

Hevosenkenkä oli taidokkaasti koristeltu. Kengän keskelle oli kiinnitetty kehys, jossa oli valokuva miehestä ja naisesta. Äidistä, Maria Carenasta. Kuvankaunis nainen piteli kädessään tulipunaruusua, joka hehkui kuin rakkaus. Hänen pitkät tummat hiuksensa ulottuivat vyötärölle. Valkean sifonkihameen äiti oli sitonut kiinni vyötäisiltä vaaleansininen nauhalla.

Mutta Repe näki muutakin. Hän näki miehen, joka seisoi äidin vierellä hymyillen. Mies oli päätä pitempi naista ja hänellä oli sopusuhtainen vartalo, ihan kuin ratsastajalla. Tumma tukka peitti osan katsetta. Repe imi kaiken sisäänsä, senkin, että miehellä oli leveät hartiat, kotkannenä ja harmaat silmät, jota ympäröi pitkät tummat silmäripset.

- REPE! Kari kiljaisi äkkiä.

Hän tuijotti Repeä, kuin olisi nähnyt aaveen.

- Mies on sinun näköisesi. Huomaatko? Teillä molemmilla on tähtisilmät!

- EIKÄ OLE! Repe kiihtyi.

Hän tunsi kuummaa kiihtymystä.

- Ihan kuin olisitte sukulaisia...

Repe ponnahti seisomaan ja repi kuvan irti. Hänen silmänsä leimusivat. Sitten hän repi kuvan moneen osaan ja heitti silput roskakoriin.

- Se siitä.

Kari tuijotti veljeään.

- Miksi sinä revit kuvan? Et olisi saanut tehdä niin.

Jostain kumman syystä Repe tunsi itsensä kiukkuiseksi, oikein raivostutti.

- Parasta kun me hävitetään muistojen laatikko kokonaan, hän sanoi, mutta Kari veti laatikon selkänsä taakse piiloon.

- Eikä hävitetä, hän kivahti.

Repe  raastoi hiuksiaan.

- Okay, hän sanoi. - Mutta älä sitten valita, kun koskee.

Repen oli kiihtymykseltään lähdettävä ulos. Onneksi Kari ei tiennyt, mitä hän ajatteli.

Taivaanrannalla oli synkät pilvet.

__________________________________________________________________________________________

                                                      RICK MARONE

 

Titta juoksi niin kovaa, että oli lentää nenilleen. Hän oli tuomassa uutisia. Kyllä nummelalaiset hölmistyisivät, sillä Titta oli selvittänyt suuren mysteerin, joka kosketti Kikkaa ja salaperäistä suutelijaa.

- KIKKAA! TULE TÄNNE! PIAN NYT!

Titan kärsimätön ääni kaikui tallissa ja toi hetkessä toimistoon uteliaista tyttöjä. Repekin tuli viimeisenä.

- Onko jossakin syttynyt tulipalo?hän virnisti.

Kikka kohottautui istumaan hetekalla ja loi katseensa hyvään ystäväänsä Tittaan.

- Minä olen selvittänyt salaisuuden, Titta hihkui. - Ette ikinä usko tätä!

- Usko mitä? Repe huudahti.

- Kerro äkkiä, Päkä kehotti häntä.

Oli tarpeeksi kamalaa pidättää salaisuutta pidempään kuin oli tarpeen.

Titta veti henkeä.

- Sinut pelasti Fagerin tallin uusi hevospoika. Se, joka omistaa sen valkoisen hevosen, Maverickin.

- Niin, Kikka henkäisi ja kävi valkoiseksi kasvoiltaan.

- Sen nimi on Rick Marone. Se on  Italiasta ja... Hei mikä sulle tuli Repe? Voitko huonosti?

Repe näytti tosiaan kalpealta.

- Rick Marone, hän kuiskasi hiljaisella äänellä.

- Niin minulle kerrottiin. Tunnetko sinä hänet?

Poika nyökkäsi.

- Rick on serkkuni...

- MITÄ? SERKKUSI? Jumpe! Mikset ole kertonut meille?

Repe näytti miettivältä.

- Miksenkö? En edes tiennyt kaverin olevan  Suomessa.

Titta näytti hermostuneelta.

 - Serkkusi taitaa olla aikamoinen ilkimys kun alkoi hakkailla Kikkaa. Tosi noloa!

Repe kohotti kulmakarvojaan.

- Eikö Kikka itse halunnut?

- Toope! Kikka luuli, että kaveri olet sinä.

- Mutta kun en ollut!

Repe lähti jälleen kävelemään.

- Minun täytyy ottaa selvää tästä ja Kikka. Hän saa lähteä mukaani tapaamaan serkkuani.

Titta puisteli päätään. Hän ei ollut varma, suostuisiko Kikka tähän.

____________________________________________________________________________________

 

                                            AAVEITA! ONKO HEITÄ?

 

Huone, jossa Kikka makasi, ei ollut suuri. Silti hän näki kappaleen kirkkaan sinistä taivasta. Päähän koski vielä vähän, mutta hän alkoi kaivata ulos sairaalasta, jonen hänet oli Uuden Vuoden yönä tuotu. Kaikki oli päässä vielä sekavaa, mutta hän muisti jotain. Suudelman pimeässä. Lohduttavan, turvallisen suudelman ja pojan käsivarret ympärillään.

- Täälläkö sinä vielä makailet?

Ääni tuli ovelta, jonne oli ilmaantunut Repe, Titta ja Hannu-serkku. Titta kantoi suurta kukkapakettia ja Hannu tunki suuhunsa lakuja. Jämät hän voisi antaa serkulleen.

Kikka kohottautui sairaalan vuoteellaan ja loi Repeen ilahtuneen silmäyksen.

- Kiitos jälleen henkeni pelastamisesta.

Repen katse löi tyhjää.

- Pelastamisesta? hän sanoi ja istui vuoteen laidalle.

Tyttö otti häntä kädestä ja kuiskasi.

- Ja suudelmasta...

Repe vilkaisi tyttöä huolestuneena.

- Mistä suudelmasta sinä puhut?

Kikka tönäisi  häntä.

- Kyllä sinä tiedät.

Repe näytti hämmästyneeltä.

- Väitätkö, ettet tiedä siitä mitään...?

Poika katsoi makaavaa tyttöä kummastuneena. Kikka taisi saada pahemman tärkyn päähänsä, kuin hän luuli. Tai sitten hän näki unta.

- En minä sinua suudellut, Repe sanoi.

Tytön siniset silmät näyttivät epäuskoisilta. Kauhu suorastaa loisti niistä ja käsi puristi lujaa pojan käsivartta.

- Jos se et ollut sinä, niin kuka sitten? hän huusi pelästyneellä äänellä.

Poika katsoi tyttöä vakavana.

- Ehkä sinun pitää vielä levätä, että tulet kuntoon...Tämä on ollut rasittava kokemus.

Kikka tönäisi Repeä vihaisesti.

- Olen ihan kunnossa! hän huudahti kauhistuneella äänellä. - Mutta jos sinä se et ollut,  niin kuka sitten? Kuka pelasti minut siitä rotankolosta?

Repe, Titta ja Hannu katsoivat toisiaan, sitten Repeä.

- Repe tietysti! Hannu sanoi ja näytti vakavalta.

Repe puisteli päätään.

- En se minä ollut, poika vakuutti.

Kikka järkyttyi.

- Valehtelet.

- En.

Kikka meni kasvoiltaan valkoiseksi.

- Ketä minä sitten suutelin?hän kuiskasi.

Ystävät katsoivat toisiaan huolestuneina. Kikka taisi olla pahasti sekaisin.

Äkkiä Kikka tuijotti serkkuaan.

- Hannu! Sinä lähdit hakemaan apua.

Poika vaihtoi jalkaa toiselle.

- Juu juu... Niin tein.

- Etkö hakenut Repeä?

Hannu näytti äkkiä hermostuvan.

- Hain minä ja sinä ratsastit vastaan Mia Caralla.

Repe näytti hölmistyneeltä.

- Minä! Väitätkö, että se olin minä?

- Kyllä.

Repe hyppäsi kiihtyneenä seisomaan.

- Se en kyllä ollut minä!

- Ooh, Titta  henkäisi. - Onko Kikka suudellut aavetta?

Huoneessa riideltiin. selvästikään Kikka ei uskonut totuutta.

- Minä se en ollut, Repe kiihtyi.

- Etkö sinä tullut Mia Caralla vastaan kun huusin, että Kikka putosi? Hannu kysyi.

Poika ravisti hiuksiaan. Hänen kätensä oli nyrkissä. Hannu puhui pehmoisia. Oliko hän keksinyt jutun itse?

Muut tuijottivat poikaa vaativasti.

- Jos ette minua usko, niin kysykää Sirulta. Olin hänen kanssaan Fifiä hakemassa.

Kikka ei sanonut mitään. Hän näytti epäuskoiselta. Tottakai hän Repen tunsi, maistoi huulillaan pojan kiihkeän suudelman. Tunsi sylin lämmön. Repe hänet pelasti, eikä kukaan muu.

- Annetaan Kikan toipua rauhassa, Repe kuiskasi Titalle. - Sillä on varmaan trauma.

He menivät käytävälle ja Titta tarttui lujasti kiinni Repen käsivarteen.

- Haluan tietää totuuden. Olitko se sinä? hän sanoi.

Repe ravisti tummia hiuksiaan.

- Se en ollut minä.

Titta näytti kauhistuneelta.

- Kuka sitten? Kuka pelasti Kikan?

- Kunpa tietäisin.

- Joku sairasauton tilasi, eikä se tyyppi ollut aave.

- Ei niin, Repe sanoi mietteliäänä. - Kuka se mahtoi olla?

- Pena?

Repe näytti kauhistuneelta.

- Ei kuuna päivänä.

- Kuka sitten?

Repe ja Titta katsoivat toisiaan. Oliko kyse jostakin henkilöstä, jota ei oltu huomioitu? Kuka se oli? Kuka pelasti Kikan ja suuteli tätä? Sen Repe halusi tietää.

______________________________________________________________________________________

 

                                              UHKAROHKEA YRITYS

                                                                OSA 1

 

Pimeni. Kikka alkoi olla aivan uuvuksissa, kun tultiin metsää halkovalle verkkoaidalle.

Hannu pysähtyi hänen taakseen.

- Mikä paikka tämä on?

- Varastoalue, Kikka vastasi. - Fifi on kulkenut tästä.

Hannu tähysi huolestuneena aidatulle alueelle ja keksi sitten aidassa olevan reiän.

- Pääsemme tuota kautta, hän sanoi.

Yhdessä hetkessä he olivat suljetulla alueella koiraa huutaen, mutta ei paniikissa koira tehnyt muuta kuin piiloutui. Heillä oli edessään todellinen työmaa. Mutta koira löydettäisiin. Siitä hän oli varma.

Kikka katsoi ympärilleen. Hän oli aidosti huolestunut, miten Päkän pieni koira saattoi selvitä lumihangessa. Löytäisivätkö he koiraa lainkaan?

- Mennään!

Kikka meni sisälle aukosta ja Hannu seurasi häntä.

- Tutkitaan nuo rakennukset!

Hannu loi viimeisen silmäyksen varoituskylttiin, joka hukkui lumen alle. Pakko sitä oli mennä, kun serkkutyttökin meni. He kahlasivat syvässä hangessa ensimmäisen rakennuksen luokse. Koiran jäljet katosivat nurkan taakse.

- FIFII...!

Kikka tarpoi vanhan rakennuksen kulmalle ja kurkkasi lautojen alle, jonne koiran jäljet katosivat.

- Kyllä se tuonne meni. Fifi! Tule tänne. Ei sinun tarvitse pelätä...

Hannua paleli. Pakkanen paukahteli puissa. Yläpuolella oleva taivas oli huikaisevan kirkas ja tähtiä täynnä.

- Onko meidän ihan totta mentävä tuonne romujen sekaan? Hannu märisi.

Häntä kiinnosti kotiinlähtö, mutta Kikka oli päättänyt työntää itsensä sisään ahtaasta raosta.

- Meillä olisi pitänyt olla taskulamppu.

Kikka oli oikeassa. Pimeässä ei näkynyt mitään, mutta jostain alkoi kantautua koiran uikutusta.

- KUULITKO? Kikka kiljaisi. - Se on Fidelene!

Kikka näki hämärän rakennuksen taaimmaisessa nurkassa lautakasan välissä koiran.

- Fifi! Älä lainkaan pelkää. Kikka tässä.

Koira näytti olevan pelosta suunniltaan. Sen silmät pullistuivat päässä luonnottoman suurina ja koira tärisi kauttaaltaan.

- Voi sinua raukkaa...

Hannu pysähtyi äkisti ja näytti huolestuneelta.

- Kuulitko? Täällä narisee kummallisesti.

Kikka ei kuunnellut. Hän näki vain peloissaan olevan koiran.

Hannu vilkaisi ympärilleen. Vaisto sanoi, etei heidän pitäisi tulla purkutaloon. Kyltit kielsivät sen. Jospa täällä on vaarallista?

Kikka meni vielä vähän matkaa eteen päin.

- Saan sen ihan juuri käsiini. Fifi...Kikka tässä...

Tyttö  ojensi kättään koiraa kohti. Sitten hän kirkaisi.

Maa liikahti niin nopeasti, että se vei hänet ja koiran mukanaan. Kaikkialla kolisi ja paukkui. Jostain kaukaa kantautui Hannun epätoivoinen huuto:
- KIKKAA...

Kun kolina ja maan liike viimein pysähtyivät Kikka tajusi pudonneensa kuoppaan Fifi sylissään. Koira vikisi kahta kovemmin. Hän tunsi eläimen  vapinan takkinsa läpi.

- SATTUIKO? Hannu huusi ja pojan pää ilmestyi kuopan reunalle.

- Täällä on vaarallista! Kikka vastasi. - Älä tule lähelle.

Kaikkialla narisi vaarallisesti.

Hannu näytti säikähtäneeltä.

- Miten mä saan sut ylös sieltä?

Kikka vilkaisi ympärilleen. Mitä, jos maa sortuisi jälleen alla? Päättäväisesti hän sieppasi Päkän koiran syliinsä ja nosti Fifin ilmaan.

- Pelasta koira...

Hannu kävi makuulle kuopan reunalle ja ojensi kättään. Juuri ja juuri hän yletti  kiinni koiran turkkiin.

- Kiinni on.

Pojan sanat hukkuivat  tytön kirkaisuun. Maa tärisi jälleen ja vyöryi alas.

- KIKKAA...

Hannun hätääntynyt huuto kuului kaukaa. Nyt taisi käydä tosi pahasti, Hannu ajatteli. Kauhukuvat vilisivät silmissä. Hän puristi vikisevää koiraa rintaansa vasten ja tuijotti monttuun, jonne Kikka katosi. Mahtoiko serkkutyttö olla hengissä? Hannu pelkäsi pahinta.

Koira alkoi itkeä ja se lisäsi pojan paniikkia. Sitten jostain kaukaa kantautui huuto:

- Apua...

- Kikka! Kikka! Oletko kunnossa?

Hannu tähysi monttuun ja erotti serkkunsa liikkumattoman hahmon. Mitä hän nyt tekisi?

- Ole ihan rauhassa. Minä haen apua.

Hannu lähti juoksemaan koira sylissään. Hänen sydämensä hakkasi. Miten pahasti Kikka oli loukkaantunut?

 

                                                     APUA KEN TARJOAA

                                                                   OSA  2

 

Ajantaju oli kadonnut aika päivää sitten. Mikään pimeässä kuopassa ei liikkunut. Oli niin hiljaista, että Kikka luuli kuolleensa. Mitä tapahtui? Hän terästi muistiaan.

- Fifi...

Koira oli ollut ansassa ja Kikka pelasti sen. Mutta missä on Hannu? Eikö poika ollut hänen kanssaan koiraa hakemassa?

Yötaivaalla rakettejen ääniä ei enää kuulunut. Alkoi tulla kylmä, mutta  tyttö ei huomannut sitä. Hän tunsi leijuvansa syvässä pehmeässä olotilassa. Oikeastaan ei ollut mitään väliä sillä, mitä tapahtuisi. Hän voisi ajatella vaikka valkoista oriittaan Husaaria...

Miten kauan aikaa  oli kulunut? Kikka havahtui kaukaa tulevaan huutoon. Joku kutsui häntä.

- KIKKAA!

Ääni kuului Repelle. Mutta miten Repe osasi tulla suljetulle alueelle? Ei Repe tiennyt, missä Kikka oli.

Maisema pyöri silmissä. Oliko hän satuttanut itsensä? Ilmeisesti.

Pojan huuto kuului jälleen kutsuvana.

- Onko sattunut pahasti? Kuuletko sinä?

Korkealla näkyi pojan tumma hahmo. Kikka voihkaisi.

-  Minä pelastan sinut sieltä!

Miten Repe voisi pelastaa Kikan montusta? Kaikkialla oli rojua. Jos maa vielä pettäisi, hän olisi mennyttä. Ja kaikki koiran takia...

Kikka sulki silmänsä ja yritti olla ajattelematta mitään. Hän ei tiennyt, miten kauan oli maannut pimeydessä, mutta sitten hän vaistosi, että joku oli hänen luonaan. Joku, jolla oli turvalliset käsivarret.

Poika kohotti tyttöä ja tämä kuiskasi:

- Sinä tulit...

- Tietysti minä tulin.

- Tiesin sen. Et ikinä jättäisi minua yksin...

- Älä puhu. Väsytät itsesi.

Kikka takertui pelastajaansa kuin hukkuva oljenkorteen.

- Pidä minua sylissä edes hetki.

Poika otti tytön syliinsä ja silitti vaaleita hiuksia kädellään.

- Ei hätää. Me selvitään tästä.

Niihin sanoihin Kikka saattoi luottaa. Repe ei koskaan jättänyt häntä pulaan. Hän vapisi kylmästä. Poskessa oli verinaarmu.

- Koskeeko sinuun? Eihän luita ole poikki?

Pojan käsi kulki tytön säärellä.

- Se oli aikamoinen pudotus.

Mistä pudotuksesta Repe puhui? Kikka ei muistanut. Oikeastaan hän ei muistanut mitään, paitsi suudelman.

- Olen niin pahoillani...kaikesta.

- Niin, niin...

Tyttö takertui poikaan.

- Tiedäthän, etten ole unohtanut sinua? Huimaa. On niin outo tunne...

Sitten hän tarttui pojan takkiin kaksin käsin ja veti hänet lähelleen.

- Tiedäthän sinä, että välitän sinusta kamalasti... suutele minua vielä kerran...

Sitten Kikka unohti kaiken ja suuteli poikaa pitkään, eikä tämä laittanut vastaan, vaan vastasi suudelmaan yhtä halukkaasti...

Suudelman jälkeen tuli kummallinen pimeys, jossa ei jaksanut avata edes silmiä.

 

                                           PELASTUS

                                              OSA 3

Kikan saaminen ylös luhistuneista raunioista kesti kauan. Taivaalla ei enää räiskynyt ilotulitteen, oli vain tähtikirkas yö. Onneksi pihalta löytyi puoliksi hajonnut pulkka, jonka päälle Kikka voitiin laittaa.

- Repe..., tyttö kuiskasi.

Hirvittävää, miten hän paleli.

- Minä haen apua sinulle, poika lupasi.

Hän lähti vetämään tyttöä maantielle, jonne hevosen oli jättänyt. Kikka näytti olevan pahemman kerran päästään sekaisin.

Poika pääsi tien varteen, minne hevosen oli jättänyt. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja soitti sairasauton. Oli parasta, että tyttö tutkittaisiin kunnolla, kun tämä oli lyönyt päänsä, raukka.

Viimein ambulanssi tuli. Asia selviäisi.

Linnavuoren suunnalta näkyi myös saapuvan kävelijöitä. Tyttöä haettiin.

Kuvankaunis vaalea tyttö makasi hiljaa silmät kiinni.

- Toivottavasti selviät.

Sitten poika lähti paikalta. Haki hevosensa tuonnempaa, jonne oli sen jättänyt ja ratsasti pois. Mutta hän ei saanut mielestään loukkuun jäänyttä Kikkaa, jonka oli pelastanut.

_________________________________________________________________________________________

 

 

                                                     KOIRA KADOKSISSA

 

Päkä oli aivan poissa tolaltaan. Koira oli yllättänyt hänet täysin ja menettänyt hermonsa. Kuka olisi uskonut. Hirveä hätä ja huoli valtasivat hänet, vaikka tytöt vakuuttivat, että koira kyllä löytyisi. Mutta minne se menisi? Lääniä riitti joka ilman suuntaan.

Taivaalla räiskyi raketit. Ne sädehtivät ja värjäsivät pilvet värillään. Päkä parkui täyttä kurkkua.

- Tämä on Fifin loppu! Kukaan ei tiedä onko se enää elossa.

- Tai koirarankkuri vie sen, Hannu tuumasi.

Kikan täytyi tönäistä serkkuaan.

- Ole nyt hiljaa Hannu. Etkö näe miten Päkä suree.

- Oma vikansa. Sillä on järki kuin pihvitomaatti, läpimätä. Miten Päkä voi kuvitella, että joku täyspäinen koira kestää ilotulituksen. Olisin minäkin Fifinä juossut karkuun.

Nuoret pysähtyivät Linnavuoren risteykseen. Koiraa ei näkynyt missään.

- Mistä sitä nyt haetaan? Kari ihmetteli.

Hannu vilkaisi ympärilleen.

- On varmaan painunut Honoluluun.

Maantie oli täynnä auton jälkiä. Kikka näytti huolestuneelta. Paukkuarka koira saattoi juosta hyvinkin kauas, jolloin kotiin tuleminen vaikeutuu.

- Olisit antanut sille rauhoittavaa lääkettä, Hannu neuvoi Päkää.

Taivas oli täynnä räjähteleviä raketteja. Hannusta ne olisivat olleet törkeen kivoja.

- Viime vuonna karkasi yli 100 koiraa, joku sanoi.

Kikka pysähtyi lumisella tiellä.

- Haravoidaan alue, hän sanoi ja laittoi toivorikkaana katseensa Repeen, mutta poika suunnisti Sirun luokse. Oliko Repe todella unohtanut hänet? Kikka vilkaisi serkkuunsa.

- Hannu, tule sinä kanssani.

Kikka ja Hannu lähtivät rämpimään metsäpolulle, jonne Fifin jäljet johtivat. Mutta löytäisivätkö he koiran? Sitä ei tiennyt kukaan.

 

_________________________________________________________________________________________

 

                         ILOTULITUSTEN ILTA

 

Yö oli jo  pitkällä. Viimeisten tuntien ajan raketit olivat paukkuneet , mutta Linnavuoressa oli hiljaista. Pena nimenomaan oli antanut määräyksen, että lapset, eivät saisi ampua taivaalle yhtään mitään, sillä kaikki muistivat, mitä vuosi sitten tapahtui.

Silloin keksijänero Hannu rakensi todellisen jysärin. Tietysti raketti lähti omille teilleen ja syöksyi sisälle puutarhavajan ovesta, jossa Pena oli. Syttyi kaikkien aikojen ilotulitus. Puutarhavaja  lensi ilmaan ja Pena kärvensi takapuolensa. Opiksi oli otettu.

Tytöt olivat kerääntyneet puiston laitaan odottelemaan, mutta Hannu näytti entistä synkemmältä. Poika oli kyhännyt raketin, jota ei saanut lähettää. Nyt paketti odotti laukussa turhaan.

- Sen lähettäminen voi olla liian vaarallista, Kikka sanoi.

Päkä nyökytti päätään Kikan vierellä. Hän oli pukeutunut lämpimään tulipunaiseen hiihtohaalariin, jossa poli huppu, jota kiersi valkoinen karva. Päkä piteli kiinni taluttimesta ja sen toisessa päässä istui kiinanpalatsikoira Fidelene Josephine Flapparine Sant Cyr. Päkä oli kielloista huolimatta tuonut koiran mukanaan tallille.

- Fifi ei ole paukkuherkkä koira! Päkä kehui.

Muut loivat häneen pitkän silmäyksen.

- Oletko varma?

- Kohta täällä räiskyy ja paukkuu.

Uuden vuoden raketti lähti taivaalle puutarhan toiselta puolen ja räjähti silmiä hiveleväksi näytökseksi.

- OOh... Katsokaa, mitkä värit!

- Toi oli jättipommi!

Seuraavassa hetkessä Fifi vinkaisi, se nykäisi niin lujaa, että Päkältä meni jalat alta ja hän kaatui selälleen hankeen. Hirveän uikutuksen säestyksellä koira laukkasi kuin tuli hännän alla tallipihan ylitse ja katosi pimeyteen.

- NÄITTEKÖ? Kari karjaisi ihmeissään.

Hän tuijotti metsänrajaan.

Aivan vieressä hangessa makasi Päkä joka tuijotti katkennutta talutinta ihmeissään.

- FIDELENE!

Koirasta ei näkynyt jälkeäkään.

- Pääsipä se kovaa, Hannu sanoi. - Etkö juuri sanonut, että koira ei pelkää paukkuja.

Päkä nyyhkäisi.

- Siltä on mennyt hermot... Mistä sen enää löytää? Voi minua.

Taivaalle sinkoutui lisää valoammuksia.

- Isä tappaa minut. Tulkaa nyt etsimään sitä kanssani.

- Nytkö? Hannu parkaisi ja katoi taivaalle, jonne Pena laukoi lisää tulitteita. - Jää näkymät sivuun.

- Näkymät ja näkymät, Päkä raivostui. - Kohta näytän sinulle näkymää. Etkö näe epätoivoani, ahdistusta ja suurta murhettani?

- Niitähän sulla on aina.

- Älkää riidelkö! Kikka sanoi. - Lähdetään hakemaan Fifiä.

Tyttöjen ilmeet menivät kauhistuneiksi.

- Nytkö?

- Raketit on näkemättä...

- Pulinat pois! Repe käski ja hoputti tyttöjä tielle.- Koira on nyt tärkeämpi. Sille voi sattua vaikka mitä.

Poika ei halunnut kertoa, että moni koira pelästyi ja juoksi auton alle. Tai sitten koira-parat piiloutuivat päiväkausiksi johonkin. Nyt oli Fifille käynyt niin.

Hämmästynyt Nummela lähetti taivaalle raketteja. Hän näki sakin poistumisen.

- Minne ne nyt lähtevät?

Jenni ei osannut vastata.

- Onko minun rakettini niin huonoja, että lähtivät pois?

Pena raapi päätään. Hän tuijotti pimeyteen, mutta metsän laita oli autio ja tyhjä. Hämmästyneenä hän lopetti rakettien lähettämisen.

- Tämä siitä sitten.

Rakettien lähettäminen hänen kohdaltaan oli ohi.

________________________________________________________________________________________

 

                             SE KAIKKEIN PARHAIN

 

Repe ratsasti Mia Caralla niin, että lumi pölisi. Siru ei nähnyt poikaa kuin vasta metsän laidassa, minne hän saapui puuskuttavan Dellan kanssa. Tytöt kasvot hehkuivat innosta.

- Se oli kivaa...

Repe nauroi. Hänen silmänsä tuikkivat. Siitä oli pitkä aika, kun poika oli seurustellut Sirun kanssa. Nyt hän jälleen muisti, miksi tykkäsi tytöstä niin kovasti.

- Sun ei olisi pitänyt hypätä sitä aitaa. Olisi voinut käydä hullusti.

Mutta tyttö oli uhkarohkea. Hän halusi näyttää että uskalsi.

- Silloin sinä olisit tullut pelastamaan minua.

Tytön sanoissa oli annos flirttiä.

Repe purskahti nauramaan.

- Katsoppas tyttöä...

Siru hymyili valloittavasti.

- Etkö olisikin?

He ratsastivat rinnakkain, mutta katseet pysyivät toisessa.

Tyttö virnisti:

- Tahdotko tehdä jotain kivaa?

- Kuten suudella sua?

- Hassu! Siru kikatti. - Nyt ratsastetaan kilpaa.

Yhdessä hetkessä Della oli kiitolaukassa ja Repe jäi kauas taakse pölisevään lumipilveen. Hän ei saavuttaisi tyttöä, vaikka saisi Mia Caran nelistämään täysillä.

Repe antoi hevosen kävellä. Taivaalta putosi lunta. Suuria valkoisia hiutaleita, kuin kyyneliä.

- Alanko minä nyt tunteilla?

Hän yritti olla ajattelematta Kikkaa. Kohta olisi uusi vuosi. Ehkä se toisi jotain tullessaan.

__________________________________________________________________________________________

 

                     JOULUN TAIKAA

 

Lunta satoi suurina valkoisina hahtuvina alas jouluiselta taivaalta. Ilmassa oli odotusta. Nummelan joulupuu oli täydessä loistossa. Havun tuoksu leijui tallissa, jossa tytöt seisoivat. Toimiston radiosta kantautui joulumusiikkia.

Hannu ja Kari olivat tekemässä loppua piparkakuista, jotka hupenivat lautaselta. Kupeissa höyrysi glögi.

Huoneen nurkassa, hetekalla, lojui Siru ja Repe kädet toistensa ympärillä.

- Kyllä joulu on sitten ihanaa aikaa. Eikö ole Repe?

Päkä näytti lopen kyllästyneeltä. Voi tuota flirttiä. Kuka sitä jaksoi katsella?

- Pojat! hän komensi. - Pipareita tähän suuntaan.

- Rakastan joulua, Ira sanoi ja ihaili ikkunalla olevia tonttuja, hevosia ja kynttilöitä.

Siru hihitti.

- Niin minäkin.

Hän vilkaisi tarkoituksellisesti Repeä, joka tuijotti häntä.

Kati laittoi kätensä puuskaan.

- Onko teillä taas menossa vispilänkauppaa?

- Mitäs luulet? Repe kysyi.

Hän kietoi kätensä omistavasti Sirun ympärille ja tämä painautui poikaa vasten ja tarjosi suunsa suudeltavaksi. Nähkööt nyt kaikki, että poika oli hänen, varsinkin Kikka. Mutta Kikkaa ei näkynyt. Se oli mennyt satuloimaan Pipsaa jouluratsastukselle. Siru kietoi kätensä Repen kaulaan ja jatkoi suudelmien jakoa entistä kiihkeämmin.

- Siru, täällä on jotain sinulle, Titta keskeytti.

Siru kääntyi katsomaan.

- Mikä se on?

Titan kädessä oli pieni paketti. Hän ojensi kätensä sitä kohti.

- Anna tänne.

Paketin saatuaan hän aukaisi sen yhdessä kiittävässä hetkessä ja hämmentyi.

- Oih! hän kuiskasi. - Miten ihana!

Siru otti käteensä kultakorun. Sen sai sivusta auki, mutta sisällä ei ollut mitään.

- Katso Repe! Tämä on varmasti sinulta. Halusit yllättää minut.

Poika näytti äkisti jäykistyneeltä.

- Kikan koru..., hän mutisi.

Siru katsoi hurmaantuneena häneen.

- Mitä sanoit?

- En mitään.

Repen oli pakko katsoa muualle, sillä häneen koski enemmän kuin tahtoi myöntää.

Siru hyppäsi seisomaan ja sovitti korua kaulalleen. Se oli aivan ihana.

- Olet aina päässyt yllättämään minut. Kiitos kiitos rakas Repe...

Titan ja Repen katseet kohtasivat, kumpikaan ei sanonut mitään, mutta he tiesivät totuuden. Kikka oli lahjoittanut pois pojan antaman korun. Lopullisestiko?

Sitä ei tiennyt kukaan.

 

 

_________________________________________________________________________________________                                   

 

                                                        MISTELIN ALLA

 

Linnavuoren tallissa kävi mekastus. Hannu ja Kari olivat ahertaneet joulupunoksensa kanssa ja saaneet kranssit seinille. Kyllä näytti hienolta, kun punaiset nauhat ja kirkkaat joulunkellot välkkyivät nauhassa.

Siru ilmaantui paikalle syli täynnä hopeanauhoja.

- Miltä näyttää? hän huusi.

Hän seisoi hiukset olkapäille levinneenä ja hymyili säteilevästi. Tyttö oli kaunis ja puoleensavetävä. Hän  keimaili Repelle, joka ilmestyi paikalle joulukelloja katsomaan.

- Mykistävää, Repe virnisti. - Näyttää tosi upealta. Eikö näytä Kikka?

- Hienolta näyttää, Kikka myönsi.

Kikka oli tullut tallille myöhemmin. Repestä hän ei ollut kuullut sanaakaan muutamaan päivään. Poika ei edes soittanut hänelle, vaikka lupasi. Se laitti hänet epäilemään, että totuus Kristianista oli paljastunut toiselle.

Oviin oli laitettu hevosille tarkoitettuja joulun toivotus kortteja ja pipareita punaisiin nauhoihin roikkumaan. Repe kyllä sanoi hevosten tulevan hulluiksi, kun ne haistavat sieraimissaan kaikki herkut.

Titta nyki ystävänsä hihaa ja kuiski:

- Repe tietää. Olen varma siitä. Mutta minä en ole paljastanut sille mitään.

- Minusta hän näyttää ihan tavanomaiselta, Kikka kuiskasi.

Mutta Repe ei soittanut, mikä oli epätavanomaista, sillä poika piti aina sanansa. Oli pakko uskoa, että poika tiesi kaiken. Sitä ei vain sanottu ääneen.

Kati laittoi joulumusiikin soimaan ja pyörähteli käytävällä tonttuhattu päässään.

- Tip tap, tip tap, tipetipe tip tap...

Muutkin alkoivat tanssia ja hevoset katselivat ihmeissään peräjälkeen meneviä nuoria.

Naurava Siru pysähtyi vetämään henkeä ja sai Repen vierelleen.

- Katso! poika sanoi ja osoitti sormellaan ylös.

Tyttö katsoi ylös.

- Mistelinoksa.

Äkkiä Sirua alkoi naurattaa. Hän katsoi huvittuneesti Repeä.

- Nyt suudellaan.

Repe sieppasi tytöstä kiinni ja taivutti tämän pitkään kiihkeään suudelmaan, suoraan Kikan silmien alla. Suudelma sai tytöt haukkomaan henkeä.

-Ei voi olla totta! Kati ja Ira kikattivat.

Päkältä loksahti suu auki silkasta hämmästyksestä ja Titta kysyi:

- Mitä tämä tarkoittaa?

Sen sijaan Kikka pakeni ulos. Hän ei saanut henkeä. Tuskin Repe edes huomasi hänen lähtönsä. Poika oli niin Sirun lumoissa. Kikan täytyi vetää syvään henkeä. Joskus mikään ei ottanut onnistuakseen. Repe suuteli julkisesti Sirua, joten se siitä. Hän kuuli ulos Jennin ääni:

- Nyt kaikki toimistoon juhlimaan. Tarjolla on torttuja ja pikkuleipiä.

Toista kertaa Jennin ei tarvinnut käskeä. Hälisevä lauma tuli syömään, kaikki muut paitsi Kikka.

Hän oli kadonnut tallilta.

___________________________________________________________________________________________

 

                           TOTUUS PALJASTUU

 

Repe ei ollut nukkunut koko yönä. Hän oli levoton. Kaikki johtui tyttöystävästä. Kikka oli ollut omituinen ja vähäsanainen, ihan kuin tätä olisi vaivannut jokin. Eile tullessaan Linnavuorelle hän sai kuulla Kristianin palanneen. Kaveria ei näkynyt tallilla, mutta Repe aavisti pahaa. Hänen oli ajeltava Lahdelle Kikkaa tapaamaan.

Varhaisena sunnuntaiaamuna ihmisiä ei ollut liikkeellä. Oli hämärää. Ilmassa oli tihkusadetta. Mutta enää ei ollut pitkälti. Repe olisi kohta perillä ja mieltä painava asia selviytyisi. Hän oli juuri saapumassa perille, kun Lahden omakotitalon ovi kävi. Hahmo piirtyi taivasta vasten.

- Kristian...

Repe sujahti puupinon taakse piiloon. Hän kuuli lähestyvät askeleet. Sitten hän näki Kristianin. Poika käveli ohi häntä huomaamatta ja nousi paikalle tulleeseen bussiin.

- Onko Kristian ollut Kikan luota yötä?

Sitä oli vaikea uskoa. Mustasukkaisuus myllersi mielessä. Kikka ei ollut niitä tyttöjä, jotka tekivät näin, mutta Repen oli pakko uskoa omia silmiään.

- Samanlaisia kuin äitini. Olkoon sitten niin.

Repe tunsi itsensä petetyksi ja oli täynnä kiukkua. Kikka petti häntä. Niin se oli. Eiklen juuri hän oli kysynyt, mikä tyttöä vaivasi ja mitä juhliin kuului, eikä Kikka kertonut. Oliko hän niin ensirakkautensa lumoissa?

- Olkoon! Repe päätti.- Tämä taru on lopussa. Saan minä toisia tyttöjä.

Ehkä Kikka junaili koko tapahtuman, sen omituisen puhelinsoitonkin. Niin se varmaan oli. Repe tunsi olonsa petetyksi ja hän oli niin suuttunut. Raivopäisesti poika lähti ajamaan pyörällään tallille. Hän ei enää ymmärtänyt Kikkaa.

- Tätä hän saa katua.

Heidän suhteensa oli loppu.

__________________________________________________________________________________________

 

                                                    YLLÄTYS OVELLA

 

Kikka ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut. Mutta kun hän viimein heräsi, hän luuli näkevänsä unta. Oven suussa seisoi poika suu hymyssä.

- Kristian!

Kikka hyppäsi ylös vuoteesta.

- Mitä sinä täällä teet? Etkö näe, että olen sängyssä. Varmaan flunssa. Et voi tulla tänne. Kuuletko?

- Vai en voi. En pelkää pikku nuhaneniä.

Kristian tuli istumaan Kikan vuoteen laidalle. Samalla hän selitti, että Mika oli laskenut hänet sisään.

- Pitäähän minun rakkaani nähdä.

Rakkaani! Pyhä jysäys! Mitä minä nyt teen? Kikka ajatteli kuumeisesti. Hän tunsi pakokauhuisia ajatuksia ja työnsi Kristiania kauemmas itsestään.

- Kuule, nyt ei oikein sovi. Olen yöpaidassa.

- Ei se mitään. Olet yhtä kaunis yöpaidassa kuin ratsastustamineissa. Minun on ollut hurjan ikävä sinua. Uskotko?

- Niin..., Kikka henkäisi voimattomana pojan käsivarsien puristuksessa.

- Näin ikävä.

Kristian sieppasi tytön syliinsä ja etsi huulillaan tytön suuta.

- En tahtoisi lähteä luotasi pois Kikka.

- Yhym...

Äkkiä poika katsoi häneen kysyvästi. Silmissä näkyi kummeksuntaa.

- Miksi et vastaa suudelmaan? Leikitkö saavuttamatonta? Kyllä minä muistutan, miten kivaa on suukotella...

- Olen varmasti flunssainen, Kikka esteli ja väisti ensimmäisen kiihkeän suukon.

- Höpsistä. Kaikki on harjoituksen puutetta, kun ollaan oltu erillämme liian kauan.

Se oli tietysti totta. Kristian oli Englannissa ja Kikka Suomessa, eivätkä he olleet koskaan selvittäneet välejään. Se oli niin vaikeaa, Kikka mietti, sillä hän aidosti piti pojasta. Olihan Kristian hänen ensirakkautensa.

Tämä ei voi olla totta, Kikka ajatteli, kun kietoi kätensä pojan kaulan ympärille. Kaikki oli pahaa unta.

Sitten jossain soi puhelin.

Kristian irrottautui.

- Minun puhelimeni. Ei kai Englannista. Voi ei! Haloo... Olen puhelimessa. Nytkö? Hetikö?

Poika vilkaisi kaipaavasti tyttöön.

- Mutta... mutta...

Kristian ei saanut sanaa väliin, mutta kuultu asia ei miellyttänyt häntä.

- Olen pahoillani Kikka. Minun pitää lähteä. Hätätilanne.

Kikka livahti kylpyhuoneeseen. Peilistä häntä katsoi säikähtänyt tyttö. Huulilla maistui yhä pojan suudelma.

- Kikka! Minun täytyy mennä. Hätätilanne Englannissa.

Kikka aukaisi oven. Oliko hänen silmissään kyyneleitä?

Poika otti tyttöä kädestä.

- Minä tulen vielä takaisin. teen sinusta omani. Lupaan sen.

Sitten Kristian suuteli Kikkaa kiihkeästi suulle ja lähti.

Oven sulkeuduttua Kikka lysähti istualleen ja kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä. Hän piti Repestä ja Kristianista ja jostain syystä hänelle tuli tunne, että juttu ei päättyisi hyvin.

__________________________________________________________________________________________

 

                                                 PÄÄNSÄRKYÄ 

 

Kikan oli paha olla. Titta jätti hänet kadunkulma sitten ja vannotti että Repelle oli kerrottava Kristianian paluusta.

- Tämä on kamalaa!

Miten Kikka sen tekisi? Mitä sanoisi? Näin toivoton hän ei ollut pitkiin aikoihin.

Hän kiirehti kotia kohti ja päänsärky yltyi entisestään. Kohta tulisi mikreeni. Kikka hätkähti kuullessaan polkupyörän jarrun huutoa. Joku pysähtyi kohdalle.

- KIKKA!

Tyttö nosti katseensa ja jalat olivat mennä alta. Hän pystyi vain kuiskaamaan:

- Repe...

- Olen hakenut sinua. Olitko tallilla? Niinpä tietysti ne  Hannun sankarijuhlat... Siellä oli kamalasti porukkaa, eikö?

- Oli.

- Minunkin piti tulla, mutta sain oudon puhelinsoiton Kafkasta. Ei siellä kuitenkaan ollut ketään, vaikka odotin puoli tuntia... Harmi. No, kerro nyt kaikki. Palan halusta tietää, mitä tapahtui? Pojat olivat varmasti innoissaan ja sinäkin...Näytät kalpealta. Voitko huonosti?

Kikka jatkoi kävelyä pää painuksissa.

- Sain päänsäryn.

- Ettet vaan sairastuisi.

Repe näytti olevan todella huolissaan tytöstä. Kikka näytti kalpealta ja hauraalta ja lähes itkuun purskahtamaisillaan olevalta. Varmasti tämä oli kipeä.

- Voi ressua. Minä saatan sinut kotiin.

Repe saattoi vaisun tytön Lahden pihamaalle ja sipaisi poskesta.

- Näytät rasittuneelta. Onko sydämellä jotain?

Repe katsoi niin suloisesti. Hiukset olivat pörrössä, mutta Kikka ravisti päätään. Ei hän voinut kertoa mitään. Pelotti kamalasti.

- Tiedäthän, että minulle voit kertoa kaikki huolesi?

Kikka näytti poissa olevalta. Miten muka Kikka pystyisi kertomaan Repelle Kristainin paluusta? Se olisi kaiken loppu! Repe jättäisi hänet.

- Ei mitään.

Kikka oli masentunut.

- Sun pitää mennä lepäämään, poika sanoi. - Soitan tai tulen huomenna katsomaan.

Repe polkaisi pyöränsä liikkeelle. Hän viiletti kohti Linnavuorta ja Kikka käveli raskain askelin kotiin.

 

___________________________________________________________________________________________

 

                                               SANKARI

 

Tylsyys. Kikka ei muistanut, koska oli näin hermostunut. Titta oli soittanut kaupungilta ja sanonut, että näki Kristianin. Mitä Kikka tekisi? Mitä sanoisi? Kauheaa, jos Repe näkisi heidät yhdessä. Mutta kyllä se näki, sillä kaikki tiesivät pojan saapuneen. Tietämätön Kristianin paluusta taisi olla enää Repe itse.

Kikka vilkaisi vielä Linnavuoren suureen peiliin. Hän pukenut yllensä vaaleasinisen puvun ja sitonut kullankeltaiset hiuksensa tummansinisellä pannalla. Hän näytti kauniilta ja tyyneltä ulos päin, mutta sisältä hän oli rikki.

Titta ilmestyi ovelle.

- Kristian on täällä.

- Eikä.

Kikan vatsa oli täynnä perhosia.

- Mitä minä teen, jos Repe tulee? Ja tietysti se tulee, kun on nämä juhlat.

Titta näytti totiselta.

- Sun pitää ottaa nyt itseäsi niskasta kiinni ja kohdata Kristian. Et voi juosta sitä pakoon, ymmärrätkö?

Kikka tärisi. Pää alkoi särkeä. Raivostuttavaa!

- Kikka.

Tuon äänen Kikka olisi tunnistanut missä tahansa. Kristian oli tullut. Poika seisoi ovella leveä hymy  kasvoillaan ja ryntäsi sitten empimättä sieppaamaan Kikan syliinsä.

- Hei, Kikka sai sanotuksi, kun silmissä pyöri kummasti.

- Mitä kaunokainen?

Kristian painoi poskensa vasten Kikan poskea ja veti syvään sisäänsä tytön tuoksua.

- Olen niin kaivannut sinua...

Poika puristi kädessään olevaa sydämenmuotoista suklaarasiaa, eikä nähnyt, miten Kikka teki merimerkkejä Titalle. Kylläpä he olivat laittaneet itsensä liemeen.Yllätys oli täydellinen.

Titta levitti käsiään avuttomana ja säntäsi ulos huoneesta. Miten pelastaa ystävä pulasta? Miksei Kikka jutellut välejään selväksi Kristianin kanssa, vai oliko hänellä kuitenkin tunteita poikaa kohtaan?

- Täällä te olette. Tulkaa nyt pian saliin, Jenni sanoi suu hymyssä. - Tilaisuus alkaa.

Kikan ei auttanut kuin mennä. Kristian tarttui hänen käteensä omistajan elkein. Olihan hän viimein Kikan kanssa.

Salissa käynyt puheensorina vaimeni. Kikka näki serkkunsa Hannun, joka seisoi Jennin ja Penan välissä. Poika näytti vieraalta, sillä hänellä oli yllään puku ja kravatti. Paikalla oli pelastuslaitoksen väkeä ja ihmisiä joita Kikka ei tuntenut.

Kristian  puristi Kikan kylkeään vasten, mutta tytön silmät seurasivat yleisöä. Repe! Missä oli Repe? Sakkia oli kamalasti, eikä Kikka voinut paeta minnekään. Oli pakko kuunnella ihmisten puheita ja ylistäviä huomautuksia Hannun rohkeudesta. Olihan Hannu ikäisekseen varsin urhoollisesti pelastanut kaikkien hengen, kun tallin seinillä tikitti pommit.

Pelastuslaitoksen Kalevi Romppainen kehui Hannun maasta taivaaseen ja muut taputtivat.

- Pojan päättäväinen toiminta pelasti kaikkien hengen.

- Olisimme hyvin voineet päätyä hautausmaalle! Kikka kuuli viereltään Titan äänen.

- Missä Repe on? Kikka kuiskasi.

- Se ei tule.

- Ei tule?

Kikka oli yhtä suurta kysymysmerkkiä. Minne Repe oli jäänyt?

- Mistä sinä sen  tiedät?

- Ssh...

Titta näytti salaperäiseltä, joten Kikka ei voinut muuta kuin ihmetellä. Repe ei niin vain jäisi juhlinnasta sivulle.

Hannu palkittiin kunniakirjalla, kukilla ja mitalilla, sekä Hämeen pelastuslaitoksen vaakunalla. Samalla lahjoitettiin ilmaiset vapaaliput jääkiekkomatsiin. Siitä Hannu näytti iloitsevan.

- Minä en vaan käsitä, miten nokkela tämä poika on, Märta sanoi kuuluvalla äänellä.

- Nimenomaan, nimenomaan, Pena jatkoi.

Näkikö Kikka serkkunsa punastuvan?

- Mä haluan kiittää Hannua ihan henkilökohtaisesti, Siru sanoi.

Hän meni yllättäen pojan luokse ja moiskauttu suudelman Hannun poskelle, jonka kasvot vääntyivät irvistykseen.

- Älä lääpi. Pythyi! Saan basiliskoja...

- Sä olit niin rohkea.

Rohkea? Hannu otti jalat alleen. Intohimoiset tytöt eivät olleet häntä varten. Hän ryntäsi Kikan luokse ja lykkäsi kukkaset tytölle.

- Ota sinä kukkaset. Ne ei sovi mulle.

Porukka purskahti nauruun ja Jenni kehotti kaikkia täytekakkukahville.

Kristian virnisti.

- Olet nyt virallisesti sankari.

- Sekin vielä.

Pena ilmestyi hymyilevänä Kikan ja Kristianin luokse. Hän näytti uteliaalta.

- Kristian Starck, Pena myhäili ja paiskasi kättä. - Hieno nähdä sinut Suomessa. Kikanko vuoksi tulit?

Titta alkoi nykiä ystäväänsä hihasta.

- Tule pois, hän kuiski.

Onneksi Kristian unohti tytön, kun Pena vaati Kristiania mukaansa. Hänellä oli paljon kerrottavaa aina Nummelan tallipalosta lähtien.

Kikka pääsi livahtamaan ulos huoneesta. Hänen sydämensä hakkasi. Mitä hän nyt tekisi? Miten selviäisi eteen tulleesta ongelmasta? Oliko hänellä vielä tunteita kauan poissa ollutta ensirakkautta kohti?

- Tämä on kamalaa! Kristian on niin söpö. Antoi suklaatakin.

Kikka lähti  juoksemaan kohti tallia Titan perässä, mutta hän ei ollut varma, miten ilta päättyisi.

 

_________________________________________________________________________________________

 

                                       LAHJAA OSTAMASSA

 

- Tännepäin Titta! Kirjat ovat täällä.

Siru luovi tietä hyllyjen väliin.

- Kamalasti ihmisiä, Titta sanoi.

- Johtuu tulevasta joulusta. No niin. Nyt päästiin lasten-ja nuortenkirja puolelle. Voi katso! Miten ihania Nummeloita täällä on. Haluaisin tämän omaksi ja tämän...

Siru nosteli kirjoja ylös pöydältä.

- Älä nyt kaikkia rohmu. Anna minullekin.

Titta nappasi Noidutun huoneen käsiinsä.

- Rakastan näitä kirjoja. Kuuntele tätä. Laukaus kuului armottoman kovana tallissa, kun luoti kimmahti pilariin ja sinkosi kappaleen Maria Carenaan...

- Hurjan jännittävää.

- Eikö ole?

Tytöt tutkivat valikoimaa. Tarjontaa oli vaikka kuinka. Kirjakaupan hälinä tiesi joulumyynnin alkamista.

Kaiuttimisista kaikui tonttumusiikkia ja katosta putosi tyttöjen ylle kimmeltäviä tähtinauhoja.

- Kyllä mä ostan jonkun Nummela-kirjan Jennille lahjaksi. Siru! Kumpi sinusta on sopivampi. Noiduttu huone vai Paholaisratsu?

- Sshh...Tule tänne!

Kirja putosi Titan kädestä pöydälle, kun hänet tempaistiin äkkinykäisyllä kaapin taa piiloon. Mitä ihmettä Siru näki?

- Eikö tuo ole Kristian Starck! Siru supisi ja kurkki kirjahyllyn välistä, miten poika kulki kauemmaksi makeisia valitsemaan.

Titta valahti kalpeaksi.

- On se.

- Tietääkö Kikka?

- En tiedä. Mä soitan sille.

Siru hymyili tietäväisenä.

- Niin se on Titta. Kikan ja Repen taru on lopussa. Sano minun sanoneeni.

Titta alkoi puhua puhelimeen, mutta Siru jäi katsomaan, miten Kristian valitsi sydänmallisen suklaarasian ja hävisi kassalle.

- Tämä voi tietää hyvää minulle ja Repelle...

Sirun vatsa lehahti perhosia täyteen. Jännitystä oli ilmassa.

 

__________________________________________________________________________________________

 

                                      ÄÄNI MENNEISYYDES

 

- Kikka! Kikka! Missä sä taas luuraat? Tule puhelimeen.

Mikan ääni kaikui alakerrasta, jossa puhelin oli soinut parikymmentä kertaa.

- Kuka siellä on?

- En kerro. Tulet yllättymään.

Mika näyttyi varsin salaperäiseltä. Varmasti Repe. Poika pyytäisi Kikkaa kanssaan elokuviin tai ratsastamaan.

- Hei! Kikka tässä.

Langalta ei hetkeen kuulunut mitään, mutta sitten tyttö erotti äänen, jonka olisi tunnistanut missä tahansa.

- Hei kulta! Kristian tässä...

- Kristian, Kikka kuiskasi.

Jalat alkoivat vapista.

- Hei!

- Olen tullut Suomeen. Mitä siitä sanot? Haluan tavata sinua mahdollisimman pian. Oletko kaivannut minua?

Kikkaa huimasi. Voi ei! Kristian oli Suomessa ja halusi tavata hänet. Mitä, jos Repe saisi tietää siitä? Miten Kikan kävisi?

- Meidän pitää jutella. Ollaan nähty niin harvoin. Tiedäthän, ettei tunteeni sinua kohtaan ole muuttunut miksikään. Olet aina rakas minulle.

- Miksi sinä nyt tulet tänne? Kikka sai kysyttyä.

Hän ei ollut unohtanut ensirakkauttaan. Voisiko tyttö unohtaakaa sellaista?

- Halusin yllättää sinut. Tulen tietysti niihin juhliin.

- Mihin juhliin?

- Hassu! Etkö muka tiedä, että Jenni ja Pena järjestävät hengenpelastusmitalijuhlan serkullesi siellä Linnavuoressa? Se on varmasti yllätys Hannulle. Mutta minä olen paikalla Kikka. Odotan niin tapaamistamme, sitä, kun saan ottaa sinut syliini ja suudella epäilyksesi pois...

Linja rätisi, katkesi.

Kikka seisoi kuin lamaantuneena. Hän ei tahtonut saada henkeä. Mitä, jos Repe saisi kuulla tästä? Miten hänen kävisi? Heidän suhteensa? Hirveä kaiken kattava pelko vyöryi ylitse.

- Tästä minä en selviä...

Mika loi kummastuneen katseen siskoonsa, joka näytti hyvin kalpealta.

- Mikä nyt on? Etkö ole iloinen Kristianin paluusta? Tuo hänet meille. Kysellään Husaarista. Ehkä ori tuodaan jouluksi Nummelaan.

Se olisi ollut ihanaa, mutta Kikka ei jaksanut ajatella sitä. Hän ei kyennyt, kun vatsa kääntyi nurin. Hänen elämänsä mullistuisi. Siitä hän oli varma.

__________________________________________________________________________________________

 

                                                 YHDESSÄ

 

Linnavuoren katolle satoi vettä. Sateen ropinan kuuli sisälle. Yläkertaan vieville portaille oli tuotu ämpäreitä ja peltipurkkeja, joihin katolta tullut vesi tipahteli.

- Aavemaista, Kikka kuiskasi.

Hämärässä huoneessa ei ollut ketään. Suurin os tytöistä oli lähtenyt kotiin ja Penan täditkin matustivat kotisaarelle Finnholmiin.

- Olemmeko me kahden?Repe kysyi.

Hän kuori yltään sadevarustukset ja meni Kikan perässä olohuoneeseen.

- Viluttaa...

Kikka värisi ja hieroi käsiään.

- Sytytetään takkaan tuli, poika ehdotti.

- Sytytetään vaan...

Tyttö vastasi pojan hymyyn. Muistoissa oli yhteinen ilta mökillä. Se ilta ei hevillä poistuisi mielestä, koska ilta oli täynnä romantiikkaa ja rakkautta.

Kikka heittäytyi sohvalle istumaan ja seurasi, miten  takkaan tehtiin tuli.

- Onnistui, poika hymyili.

Hän katsoi kultahiuksista tyttöä ja haki laukustaan jotain ja kävi sitten  Kikan vierelle istumaan.

- Mitä sinulla on kädessäsi?

Repe virnisti.

- En kerro!

- Näytä! tyttö vaati.- Älä kiusaa minua. Ei mitään salaisuuksia.

Repe nauroi kahta enemmän, sillä tytön hyökkäys kaasi hänet aina vain alemmaksi, kunnes poika lopulta mätkähti sellälleen lattialle. Salaisuus vyöryi Kikan nähtäväksi.

- KIRJA!

- Kostajan isku.

- Ja kerrot sen minulle vasta nyt.

Repe kiljaisi, kun tytön kädet tavoittivat hänen vyötäröään.

- Älä kutita! Lopeta! Hih hih hii...

Poika sai kiinni tytön ranteista.

- Olet oikea lurjus, Kikka hihitti, kun joutui kaadetuksi alimmaiseksi.

- Vai tässä vielä haukutaan kunniallisia kansalaisia. Saat maksaa siitä.

Pojan suu haki äkisti tytön nauravaa suuta ja äkkiä lattialla oleva temmellys muuttui vakavaksi.

He katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja pojan huulet olivat niin pehmeät, niin nälkäiset...

- Minun tyttöni...!

Huoneessa kahahti. Pimeässä nurkassa liikkui joku valkoinen, joka kallisti päätään.

- Uuno osaa... Anna suukko!

- Kuulitko tuota?

Repe kiepahti pois tytön päältä ja katsoi hiukset silmille valahtaneena kakadupapukaijaa.

- ANNA SUUKKO!

- Uuno, Kikka torui. - Pojat ovat opettaneet sille hävyttömiä.

Poika virnisti. Hyväntuulisuus suorastaan paistoi Repen kasvoilta.

- Kyllä se antaa Uuno. Mieluusti...

Kikka löi poikaa kädellä.

- Hassu!

Poika kumartui painamaan suunsa kohti tytön avointa suuta. Kikan kädet kietoutuivat kaulan ympärille.

Sitten ääni pysäytti heidät:

- LEMMI MUA! KRÄÄH.... KYLLÄ UUNO OSAA...

Repe jäykistyi ja kääntyi katsomaan lintua, joka tuijotti heitä.

- Mitä se sanoi?

- Lemmi mua! Anna suukko!

Kikka hyppäsi kauhistuneena istumaan.

- Hirveää! Se oppi sinulta tuon.

Repe suorastaan kikatti.

- Hih hih hii... Lemmi mua tyttö...

- Suu kiinni!

Kikka töni poikaa vierellään.

- Jos Uuno sanoo tuollaista muiden kuullen, kuolen...

- Hah ha haa...

- Pitääkö sinua kurittaa? Kikka sanoi ja kääntyi poikaa kohti kädet tämän vatsalla.

- Älä! Repe parkaisi. - Mutta Uuno on oikeassa. Anna suukko tyttö! Lemmi mua...

Poika alkoi jälleen nauraa.

Ulkona satoi rankemmin. Kuuro löi ikkunaa vasten.

- En taatusti lemmi!

Repe kiljaisi.

- Älä kutita. Älä, älä...

Myöhemmin he istuivat sylikkäin lukemassa Kostajan iskua. Kirja tuntui pelottavalta. Repe luki sivu toisensa perään tytölle, jonka pää lepäsi hänen rintaansa vasten.

- Kamalaa, mitä taas kirjassa tapahtui.

Kikan silmät olivat pelokkaat.

Poika vilkaisi häntä.

- Pelottaako sinua?

- Pelottaa.

- Jos minä olen se iso paha susi...

Kikka kirkaisi.

- Niin sinä oletkin.

- Sitten pidämme tauon ja suutelemme. Kas näin... Nätisti nyt.

Pojan suu etsi suuta.

- Repe! Lopeta!

Kikan vastustus suli pois ja hän vastasi suudelmaan. Eikä varmaan kosdkaan unohtaisi, mitä Repe kuiskasi korvaan:

- Olet rakas.

Tyttö hymyili. Sitten hän alkoi hyräillä tuttua laulua.

- Koske mua niin,

etten voi unohtaa,

kuka on se,

joka minut omistaa...

Kostajan isku putosi lattialle. Äkkiä ei ollut väliä tuliko kirja luetuksi nyt. Riitti kun Kikka oli onnellinen.

 

___________________________________________________________________________________________

 

                                  PALUU LINNAVUORELLE

                                                       osa 1

                                           

Vielä oli pimeää, kun Kikka tuli tallipihalle. Pena oli soittanut ja pyytänyt ratsastamaan pahamaineisen Linnavuoren metsän läpi, josko Kirjailijataloa rakentavat kuorma-autot voisivat oikaista sen kautta. Mutta miksi metsätie oli pahamainen? Sitä Kikka ei tiennyt. Mutta ei siellä  mitään tapahtunut. Oli kiva ratsastaa pitkästä aikaa ja nauttia hevosen laukasta.

He ylittivät peltoaukean tuota pikaa.

- Voi kun Repe olisi tullut kanssani.

Kikka hymyili ajatukselle, kesälle ja yhteisille tapahtumille. Huulilla maistui yhä pojan suudelmat. Se oli kuin unta. Repellä oli todella romanttinen. Oli ostanut Kikalle korunkin, oikein kultaisen...

Della hirnaisi. Mikä sitä vaivasi? Kikka tunsi, eläimen jäykistyvän allaan.

- Mene nyt vaan, hän kehotti hevosta ja antoi pohkeita.

He olivat saapuneet pahamaineiseen Linnavuoren metsään.

Kaikkialla kasvoi suuria kuusia. Tie, jota Kikka seurasi,katosi notkelmaan.

- On tie ainakin tänne asti hyvä.

Poni korskui ja yritti pysähtyä. Mikä Dellaa vaivasi? Hevonen oli  ihan kummallinen. Se tanssi tiellä häntä kaarella ja yritti kääntyä ympäri. Tyttö sai vaivoin ratsunsa hallintaan.

- Pelkäätkö sinä?

Sitten Kikka  hätkähti. Puiden takan häilähti  aavemainen valo. Sillä oli luurangon piirteet.

Äkkiä Kikan korviin kajahti ilkeä ääni:

- Älä liiku!

Tiensivussa seisoi tumma hahmo ja Kikan sydän alkoi hakata. Della pysähtyi, kun sen suitsiin tartuttiin.

Olennon katse ei luvannut hyvää.

 

                                            VANKI

                                               osa 2

Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Kikka ehtinyt tehdä mitään. Hän oli äkisti joutunut mukaan vaaralliseen seikkailuun, joka saattoi päättyä arvaamattomasti. Ja vaisto sanoi, ettei tällä seikkailulla ollut onnellista päätöstä. Mitä Linnavuoren metsässä oikein tapahtui?

Poni päästi pelästyneen krohauksen sieraimistaan, kun puiden takaa ilmestyi lisää samanlaisia hurjia olentoja. Tyttöä huimasi. Näkikö hän jälleen painajaisen, josta ei päässyt eroon vieläkään?

- Sinä tulet tänne!

Aave puhui hänelle. Ja ennen kuin Kikka ehti sanoa tai tehdä mitään, olento hyppäsi ratsasille hänen taakseen ja tarttui ohjiin.

- Päästä irti!

Kikka potki. Hän rimpuili minkä pystyi ja käsikähmän tuoksinassa kaulaketju katkesi ja kultainen sydän putosi tielle. Hänet vietini syvemmälle metsään. Ympärillä linnut nousivat säikähtäneinä siivilleen ja katosivat kuusten taakse. Minne häntä oikein vietiin?

Äkkiä puisen takaa häämötti harmaa mökki. Sen pihalla liikuskeli samanlaisia vaarallisia olentoja kuin Dellan selässä istuvakin.

- Luurankojengi... Se oli jälleen täällä!

Nyt Kikka vasta vaaraan joutuikin. Päässä huimasi. Jalat tuntuivat heikoilta. Kun poni pysähtyi, hänet tuupattiin alas satulasta.

- Siinä sinulle vanki.

Mökin kuistille ilmaantui nuorimies. Luurankojengin pomo seisoi jalat harallaan silmissään pistävä katse. Hän ei pitänyt tytön ilmaantumisesta. Se tiesi ikävyyksiä.

- Markku Kivistö..., Kikka kuiskasi pelästyneellä äänellä.

Poika virnisti.

- Kas vain. Vanha ystävämme Kikka.

Poika käveli tytön luo ja sieppasi oikealla kädellä kiinni tytön kultaisista kiharista. Hän nosti Kikan päätä.

- Aih, Kikka voihkaisi.

Hänen päähänsä koski.

- Kirsti Lahti, jälleen kerran. Mikä ilo minulle.

Maken sanat tiesivät Kikalle ikävyyksiä.

- Virta ei vienytkään sinua mukanaan!

Pitikö Maken muistuttaa niistä kauheista hetkistä. Huonosti Kikan olisi käynyt, ellei Repe olisi pelastanut häntä joen kuohuista.

Kikka sylkäisi.

- Ei vie tälläkään kertaa.

Isku tuli niin nopeasti, ettei tyttö ehtinyt tehdä mitään. Hän kaatui heinikkoon ponin jalkojen juureen. Poskea kihelmöi ja kyyneleet tulivat silmistä. Sattui kamalasti.

Luurankojengin johtaja seisoi uhkaavana hänen edessään ja osoitti sormella tyttöä.

- Sinä et pilaa tätä juttua. Sitkokaa hänet! Hevonen kiinni alarinteeseen. Minä näytän sinulle Kikka Lahti, ettei kanssani leikitä.

Sen Kikka uskoi. Make oli pahuuden perikuva. Miten ihmeessä Siru oli joskus seonnut pojan lumoon? Sitä ei voinut kuin ihmetellä.

Jengiläiset tulivat köysiensä kanssa ja sitoivat tytön kädet kiinni selän taakse. Sitten joku tunki likaisen rievun Kikan huuliensa väliin.

- Noin.

Make näytti tyytyväiseltä. Hän viittasi kavereilleen, jotka tulivat kiskomaan Kikan sisälle mökkiin. Mitä, jos kukaan ei löytäisi Kikkaa? Mitä, jos hän kuolisi tänne? Apua ei tulisi, sillä kukaan ei tiennyt, missä hän oli.

Voi Repe! Kikkaa itketti kun hänet tuupattiin mökin nurkkaan istumaan. Hän yritti epätoivoisesti saada siteitä auki.

Make vilkaisi häntä. Sisälle tuli lisää luihunnäköisiä uhkaavia poikia. Pojat tutkivat pöydällä olevaa karttaa, mutta Kikka ei nähnyt, mikä kartta oli kyseessä.

- Koitetaan tuolta!

Make löi sormensa kartalle.

- Nyt hetikö?

- Jorma vahtiin. Ei oteta riskiä, että tyttö karkaa jälleen.

Sitten Make asteli Kikan luo. Hänen sanansa saivat tytön vapisemaan.

- Sitten me kaksi selvitämme välimme!

Sitä Kikka juuri pelkäsikin. Hän katsoi, miten Make joukkoineen lähti mökistä. Varmasti rikosta tekemään.

Hän ei voinut tietää, miten oikeassa oli.

 

 

                                            REPEN ISKU

                                                   OSA 3

Repe ratsasti nopeammin. Hän oli suu nniltaan huolesta. Ei ollut Kikan tapaista toimia näin. Jotain oli sattunut. Jotain pahaa.

Hän antoi Kafkan juosta metsän läpi tielle, jota pitkin Kikka aiemmin oli ratsastanut. Täällä pitkä heinikko hukutti alleen hevosen askelten äänet.

- KIKKAA!

Pojan huuto kiiri synkässä metsässä. Hän oli suunniltaan huolesta. Minne Kikka voi kadota? Entä Della? Repe antoi ruunan juosta metsän halki. Hän erotti  heinikossa Dellan kavion painateet, kunnes pitkä heinä hukutti ne alleen. Oli pakko siirtyä käyntiin ja pysähtyä.

- Miten turhauttavaa!

Hän laskeutui satulasta tutkimaan maata. Jotain kiiltävää osui silmiin. Mikä se oli? Hän kurottautui esinettä kohti.

- Kikan kaulakoru...

Poika puristi ketjun nyrkkiinsä ja kiipusti satulaan.

- Olisiko Kikka voinut ratsastaa tuonne sivupolulle?

Polku oli tuskin näkyvillä ja se hukkui välillä korkeiden sananjalkojen joukkoon. Mutta poika seurasi polkua, kunnes se aikansa kiemurreltuaan päättyi kätkössä olevalle rakennukselle.

- Autiotalo!

Hän ei ollut tiennytkään, että metsässä oli tällainen rakennus. Siitä ei puhunut kukaan Linnavuoressa. Mutta siellä se oli pensaiden  suojassa. Poika pysäytti hevosensa sillä hän vaistosi lähestyvän vaaran.

- Täällä on jotain tekeillä.

Hän katsoi paikkaa tarkemmin.

- Kikan täytyy olla täällä.

Kafka höristi korviaan. Se tuijotti rinteeseen, jossa kasvoi mäntyjä.

Puiden katveessa liikahti jokin musta.

- Della!

Repe tunsi hurjan ilahduksen sisällään. Oikeilla jäljillä oltiin. Kikka ei ollut kaukana. Ei voinut olla.

- Sinun täytyy piiloutua jonnekin Kafka.

Poika ohjasti hevosen suurten kivien väliin. Sieltä ruunaa ei huomattaisi.

Vasta jätettyään hevosensa Repe tajusi, miten hänen kätensä vapisivat. Mistä Kikkaa piti hakea?

Jossain kolahti ovi ja sitten hän näki pihan poikki kulkevan synkän hahmon. Piti  piiloutua puun taakse, ettei Repe olisi paljastanut piiloaan. Sydän hakkasi. Kikkaa pidettiin varmasti talossa vasten tahtoaan. Repen täytyi päästä näkemään ikkunasta nyt, kun mies katosi rinteeseen, jossa Della oli.

Repe  lähti juoksemaan. Ympärillä kuusikko humisi. Sitten poika oli ovella ja työnsi sen auki.

- Kikka?

Nurkassa kahahti. Sitten poika näki kapuloidun tytön, jonka silmistä putosi kyyneliä.

- Voi kulta...

Poika riensi auttamaan tyttöä, eikä katsonut taakseen. Hän repi suukapulan irti ja kuuli tytön kuiskauksen:

- Repe.

- Olet kohta vapaa, Repe sanoi ja repi siteet auki.

Muuta hän ei ennättänyt tehdä, sillä ovella seisoi joku. Kun Repe terästi katseensa, hän näki luurankomiehen.

Jorma seisoi ovella kasvoillaan petomainen virnistys.

- Tämä on sinun loppusi!

Kikka ei ennättänyt kuin kirkaista. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä, jota Kikka ei uskonut näkevänsä. Ovella seisoi joku muukin. Kikan vapisevat huulet muodostivat yhden sana:

- Siru...

Jorma kääntyi täysin yllätettynä ympäri ja hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä. Toden totta! Siru Kantola seisoi huoneessa, tyttö, joka oli vienyt Maken sydämen. Mitä ihmettä tyttö teki täällä? Ja mitä sanoisi Luurankojengin johtaja, kun kuulisi, että rakastettu saapui paikalle häiriköimään, sillä häiriköintiä tämä oli. Kuvankauniista Sirusta ei oltukaan kuultu moneen aikaan, joten Jorman huulilta putosi sana:

- Sinä?

- Nyt tästä tulee loppu! Kikka ja Repe. Paetkaa! Minä pidätän tätä heppua sillä välin.

Kikka ei tiennyt, miten pääsi jaloilleen ja liikkeelle, mutta hän juoksi, vaikka Jorma kääntyi tarttumaan häneen  kiinni. Poika epäonnistui, sillä hän sai vastaansa Sirun, joka summamutikassa  heittäytyi pojan päälle ja kaatoi tämän nurin.

- Mene! Repe kannusti tyttöä.

Kikka pakeni Repe perässään ulos. Onneksi pihalla ei ollut ketään, joten tyttö suunnisti rinteeseen, jonne Della oli viety. Tällä kertaa Kikka ei luovuttaisi menetettyä vapauttaan pois vaan ratsastaisi pakoon.  Hetken päästä pihan suunnalta lähti kaksi ratsukkoa, jotka hävisivät puiden varjoon.

Päästyään Linnavuorelle kääntyvälle tielle poika pysähtyi ja katsoi taakseen. Sirua ei näkynyt. Huoli tästä täytti mielen. Miten ihmeessä Siru autiotalolle tuli? Halusiko Siru pelastaa heidät? Nyt se oli tapahtunut. he olivat vapaita, mutta miten Sirun itsensä laita oli?

- Minun on palattava takaisin! Repe huusi.

Hän pysäytti hevosen. Kafka pyrki takajaloilleen ja viskoi päätään.

- Mene tallille, äläkä pysähdy!

Della hävisi tien mutkaan. Tuuli humisi puiden latvustossa pahaenteisesti.

- Liikkeelle Kafka! Ystävää ei jätetä tässäkään tilanteessa.

Musta hevonen palasi takaisin vastentahtoisesti. Mutta oliko liian myöhäistä?

 

                                              

 

                     Kaikkien aikojen yllätys

                                                OSA 4

Tuuli humisi puiden latvoissa. Paikka tuntui aavemaiselta, mutta Repe tiesi, miksi hänen täytyi palata autiotalolle. Siru oli täällä luurankomiehen kanssa. Huolestuneena poika sitoi hevosensa puuhun ja hiipi sitten aistit valppaina rakennukselle, jonka sisältä kantautui kiivasta puhetta. Repe ei voinut kuin kuunnella.

- Sano Makelle, että tämä on viimeinen kerta, kun ystäviäni kiusataan. Jos hän laittaa vielä kerran heidät hengenvaaraan, joutuu hän vastaamaan siitä minulle!

Repen oli pakko katsoa ikkunasta, mitä sisällä tapahtui? Siru seisoi hiukan etukumarassa, kuin taisteluun valmistautunut pantteri. Hänen kihara tumma tukkansa putosi kasvoille niin, ettei Repe nähnyt kuin korkeat poskipäät.

- Miten Siru uskaltaa puhua noin? Repe mietti.

Luurankomies nitistäisi tytön kuin kärpäsen.

- Etkö sinä nyt hiukan liioittele?  Kukaan teistä ei kykene vastustamaan Makea. Luulisi sinun tietävän sen, Jorma sanoi.

Tytön silmissä leimahti. Hän ojensi sormensa poikaa kohti. Ele oli vihainen.

- On aika ottaa minut tosissaan.

Jorma purskahti nauramaan. Miten lapsellista! Mitä Siru voisi tehdä heille? Ei mitään. Hän otti huolettomasti tytöstä kiinni. Enempää Jorma ei ehtinyt tajuta, sillä Siru liikkui niin nopeasti. Tyttö otti Jorman kädestä kiinni ja veti sen suoraksi eteensä. Sitten hän toisella kädellä painoi pojan kämmenen alas ja äkkiä taakse päin tehty liike kaatoi luurankopojan selälleen maahan.

Repe veti henkeä hämmästyksestä. Näkikö hän nyt aivan oikein? Siru toimi kuin Ninja-sotilas itsevarmasti. Hän laittoi jalkansa pojan rinnalle kevyesti.

- Paina mieleesi Jorma!  Nyt minä  olen tosissani!

Repe tuijotti näkyä suu auki. Milloin Sirusta kehittyi itsevarma Amatsoni, naissotilas? Tyttö näytti tummat hiukset olkapäille levinneenä ihan taistelijalta, eikä lattian rajassa makaava luurankojengiläinen voinut kuin haukkoa hämmästyksestä henkeään.

Sitten tyttö loikkasi ovelle ja törmäsi Repeen.

- Mitä sinä täällä teet? Siru kysyi.

Hän otti poikaa kädestä.

- Tule!

He juoksivat hevosten luokse. Repeä hengästytti. Hän tuijotti satulaan kipuavaa Sirua uteliaasti.

- Mitä tuo nyt oli olevinaan?

Siru kannusti hevosen raviin.

- Pelastin sinut Maken kynsistä.

Poika ratsasti tytön rinnalle.

- Kyllä minä sen näin, mutta sinä lennätit ukon kuin räsynuken...

Siru nauroi valloittavasti.

- Olen alkanut harrastamaan taistelulajeja, joten kanssani ei kannata ryppyillä.

Repe virnisti.

- Mielenkiintoista.

Sirun silmissä näkyi ilkikurisuutta.

- Nyt ratsastetaan kilpaa Linnavuorelle. Viimeinen on luuseri!

Repeä ei tavinnut kahta kertaa käskeä. Hän painoi kantapäänsä Kafkan kylkiin ja kiisi hurjaa vauhtia tytön perässä läpi metsän.

 

__________________________________________________________________________________________

 

                                          HAAVEIDEN MAILLA         

 

Vasta kun Repe ratsasti polulta peltotielle, erotti hän Kikan suuren valkoisen oriin  selässä. Pojan piti vetää henkeä ihastuksesta, sillä lainehtivan kypsän viljan edessä tanssi valkea ratsu lyhyin hypäyksin ja aivan yläpuolella laskeva aurinko värjäsi taivaanrannan punaiseksi.

Repe seisautti mustan ruunansa tielle poikittain ja vilkaisi purppurameressä uivia poutapilviä, joiden välistä tunkeutui värikkäitä säteitä hehkuttaern pilvenlaidat kultareunaisiksi.

- Repe hei!

Tytön ääni kuului ilmassa. Hänellä näytti olevan vaikeuksia suuren valkoisen kanssa. Husaari liikkui jäykistyneenä, häntä kaarella. Sen paksu harja näytti kuohuvalta koskelta. Kyljet kiilsivät ja suuret korvat kääntyilivät odottavasti.

- Vaikeuksia? Repe huusi ja rauhoitti Kafkaa, joka hirnahteli levottomasti.

- Pitäisi antaa juosta, Kikka huusi. - Mutta portti on kiinni. Se ei pysy aloillaan.

- Minä autan...

Repe siirtyi ojan penkalle  ja pakotti Kafkan hyppäämään matalan ojan ylitse. Sitten he ravasivat pitkää heinikkoa myöden veräjälle, jonka toisella puolen aukeni pitkä suora kärrytie.    

Vasta kun reitti oli selvä, Kikka usjkalsi käyttää pohkeitaan ja marssitti oriinsa kapeaa ojanpientaa pitkin kohti avoinna olevaa porttia. Ori pärski ja otti muutaman sivuloikan kuin kokeillaakseen tytön valppautta.

- Mitä sinä pelkäät iso ori?

Husaarista portti oli maailman pelottavin asia ja hevonen otti muutaman sivuloikan ennen kuin kulki ohi.

- No, ala tulla Repe! Ratsastetaan kilpaa!

Tytön kutsussa oli villiä riemua, ja hän lyhensi ohjia.

- Mennään.

Kikka painoi kantapäänsä valkean oriin kylkiin ja eläin hyppäsi eteenpäin. Hevosen suuret kaviot näyttivät liikkuvan tiellä aina vain kovempaa. Se pyöritti upeaa häntäänsä merkiksi juoksemisen ilosta.

Kavioiden kapse täytti ilman. Silmissä alkoi vilistä mäenrinne ja pellot. Tuuli löi vedet silmistä. Ja se oli ihanaa!

Repe näki, miten valkoinen ori ja tyttö etääntyivät heistä. Hetkeksi he katosivat vehreän maiseman keskelle, kunnes valkoinen hevonen ilmestyi maisemaan samanlaisena, suurena ja kauniina lähestyen  pitkin joustavin askelin.

Kikan kasvoilla hehkui innostuksen tuomat punaiset läikät.

- Näitkö, miten se juoksi? Meitä ei voita kukaan!

Repe näki tytön onnesta säihkyvät silmät. Sitten valkoinen ori kohosi takajaloilleen  kohti kirkkaansinistä taivasta. Husaari halusi juosta, kiitää metsän halki.

- KIKKA ODOTA!

Repen huuto kaikui kuuroille korville. Valkoinen hevonen ja tyttö katosivat metsän rajaan ja sitten ilmassa kiiri tytön kauhunhuuto...

 

Repe oli äkkiä täysin hereillä. Hän istui vuotteessa sydän hakaten. Mitä uni tiesi? Se oli niin todellinen ja hätkähdyttävä.

- Eihän Husaari edes ole Linnavuoressa. Silti tyttö ja hevonen katosivat hänen näköpiiristään, ja Repe muisti tytön kauhunkiljaisun.

Poika nousi vuoteesta ja käveli keittiöön juomaan lasillisen vettä. Jostain kumman syystä hän oli huolissaan. Ilmassa oli jotain enteellistä ja odottavaa.

                            

__________________________________________________________________________________________

 

 

                                               ROMEO JA JULIA

                                                        OSA 1

Myöhäinen ilta oli lämmin. Kevyt tuuli puhalsi lounaasta ja sai puiden lehdet havisemaan. Repeä hymyilytti. Täytyi sanoa, että pikkuveli oli yllättänyt ideallaan. Yhdessä pojat tekviät jotain ihanaa Kikan varalle. Romantiikkaa tarvittaisiin, sillä Nummelan tulipalo oli murheellinen tapaus. Sille ei voinut mitään ja Pena oli luvannut rakennuttaa Merjan Kirjailijatalon nopeasti uudelleen.

Repe oli joutunut hakemaan Kafkan Linnavuoresta. Hän tunsi, miten jännitys valtasi ruumiin. Mahtoikohan kaikki mennä suunnitelmien mukaan? Hän vilkaisi veljeään, joka polki polkupyörällään kohti Liinakkotietä kitara selässään.

- Kunhan Kikan vanhemmat eivät näe meitä, Repe sanoi.

Kari virnisti.

- Eivät ne sano mitään. Tehän olette kuin Romeo ja Julia hih hih...

- Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Voi olla, ettei Kikka syty.

- Syttyy se.

Kari oli asiasta vuorenvarma.

- Olen järjestänyt kaiken etukäteen. Muista seurata suunnitelmaa!

- Muistan.

He saapuivat Lahden omakotitalon portille. Repe pidätti hevosta ja ohjasti sen sitten puutarhaan. Kikka ei saisi nähdä hevosta, joten Repe piilotti ratsun autotallin taakse.

- Ole nyt tässä kiltisti!

Hän taputti hevosta, jonka ruskeat ystävälliset silmät katsoivat häntä. Nopeasti poika sitoi ohjat puun ympärille.

- Valmista tuli.

- En ole vieläkään varma, onko tämä oikea tapa.

Repeä jännitti, mutta hän näki veljensä hymyilevän.

- Hyvin se menee. Tule.

Jussilan veljekset menivät peräkanaa omakotitalon taakse.  Mikä onni, ettei Rita haukkunut. Repen sydän hakkasi.

- Tuossa on Kikan ikkuna!

Jännitys kipusi huippuunsa. Kari viritti kitarasta ensimmäiset sävelet. Sitten Lahden omakotitalon pihalla käynnistyi tapahtuma, joka toi Kikan yläkerran ikkunaan.

- MITÄ IHMETTÄ?

Kikan sydän alkoi hakata, kun hän näki kaksi nuorukaista lasinsa alla.

- Repe ja Kari!

Pojat hymyilivät hänelle. Olivatko he tulleet pitämään serenadia Kikalle? Miten romanttista. Kukaan ei ollut koskaan ennen käynyt laulamassa Kikalle näin. Ja millaiset äänet pojilla oli? Kikan vatsa lehahti täyteen perhosia. Tämä oli ihanaa! Taivaallista!

Kari soitti kitaraa ja pojat lauloivat uskomattoman ihanalla äänellä Jesse Kaikurannan sävelmää Vie mut kotiin.

" Tule ostamaan,

mä myynnissä oon.

Monta hyvää rakkautta,

rikottuina taskussa.

Kaupan päälle saat.

Tule hakemaan,

mä valmiina oon.                                                 ( Laita You tube, Jesse Kaikuranta. Vie mut kotiin)

Muistot muovikasseissa,                                                              kuuntele

sydän matkalaukussa.

Valmis muuttumaan,

vie mut kotiin.

Vie mut kotiin uudelleen,

laita mun pää  ja sydän paikoilleen.

Koske mua niin,

etten voi enää unohtaa,

kuka on se,

joka minut omistaa.

Vie mut kotiin..."

Alakerran ikkunaruutu lennähti auki ja siihen ilmaantuivat Mikon ja Mervin päät.

- Keitä siellä on?

- Repe ja Kari. Voi kuuntele Mikko, miten kaunis laulu! Meidän tytöllekö pojat laulavat. Hih hih... Ihan kuin elokuvasta Romeo ja Julia, Mervi sanoi.

Mikko vilkaisi vaimoonsa.

- Nyt on Repe ylittänyt itsensä.

Kieltämättä tilanne oli käsittämätön. Mistä pojat keksivätkin tämän tempun?

Kari jatkoi kitaran soittoa, mutta antoi veljensä jatkaa laulua.

Repen ääni soi samettisen pehmeänä yössä.

" Millä hinnalla,

mut viereesi saat?

En mä pyydä liikoja.

Pyydän palan taivasta

ja pari suudelmaa..."

Repe kohotti kätensä tyttöä kohti. Taisi sittenkin tehota Karin idea, sillä Kikka oli kuin jähmettynyt ikkunassa. Ei se lähtenyt pois, vaan hymyili heille. Kikka ja Repe tuijottivat toisiaan, kunnes alakerrasta alkoi kuulua Mervin huutoa:

- Kikka, Kikka...! Näitkö pojat? Ne esittävät sinulle rakkauslaulua ikkunasi alla...Voi hyvänen aika! Meidän tytölle. Niin romanttista!

Kikka sieppasi takkinsa ja kiirehti rappusiin. Sydän takoi rinnassa. Kuka olisi voinut uskoa, että Repe laulaisi hänelle? Poikahan osoitti julkisesti kiinnostuksensa häntä kohtaan. Se oli ihanaa!

Isä virnisti.

- Nuo Jussilan pojat ovat hyviä laulajia. Eikö nuorimmainen laula yhtyeessä? Koulun bändikö se oli?

Kikka sädehti.

- Repe on ylittänyt itsensä.

- Ole nyt kiltti sille, äiti kehotti, kun tytär aukaisi ulko-oven ja juoksi ulos.

Hämärä viipyi puutarhassa. Kaikki oli kuin unta. Poika seisoi odottamassa häntä. Karia ei näkynyt.

Repe levitti kätensä. Hän sieppasi tytöstä kiinni ja pyöritti ympäri niin, että Kikan vaaleat hiukset liehuivat.

- Oi, se oli kaunista...

Poika tarttui tyttöä kädestä.

- Tule!

Kikka tarttui käteen ja hämmästyi aina vaan enemmän kun puutarhasta löytyi Kafka.

- Tulitko sinä hevosen kanssa tänne?

Repe näytti salaperäiseltä irroittaessaan hevosen puusta.

- Kiipusta selkään!

Hän auttoi tytön istumaan eteensä hevosen lämpöiselle selälle ja  kietoi kätensä tytön uuman ympärille. Hurja, miten Kikan vatsassa kihelmöi. Repe oli kuin ritari, joka saapui noutamaan linnanneitoaan. Sitten he ratsastivat samalla hevosella pois pihalta, eikä Kikka ollut ikinä tuntenut mitään niin romanttista elettä. Se hurmasi hänet.

Kikka painoi päänsä pojan rintaa vasten ja kuuli pojan sydämenlyönnit.

- Minne sinä viet minut?

Nuoret hymyilivät tosilleen.

- Näet sitten.

Kun poika katsoi ihanilla silmillään, se sulatti kaiken eripuran, mikä oli ollut heidän välillään. Nyt he olivat kahden ja Repe paljasti itsestään uuden, herkän puolen. Kestäisipä tämä ikuisuuden, Kikka ajatteli haltioissaan.

He ratsastivat metsän läpi, missä puut seisoivat kuin sotilaat, kurottaen latvojaan kohti tähtikirkasta taivasta. Hevonen laukkasi musta harja hulmuten ja Repen käsi piti kiinni tytöstä lujasti ja varmasti. Kafkan kaviot kiisivät polulla, kunnes hämärä metsä muuttui niityksi, joka vei järven rantaan.

Pimeydessä lepatti valoja. Olivatko ne ulkotulia, joita oli laitettu  rantakalliolle, polulle ja laiturille palamaan? Kyllä. Sametinpehmeä yö oli tunnelmavalaistu. Mitään näin ihanaa Kikka ei ollut kokenut. Repe ohjasti hevosen pihalle ja sitoi Kafkan liekaan.

Tyttö tuijotti poikaa. Imi sisäänsä jokaisen hetken. Hyväilevä tuulenhenki kosketti tytön hehkuvia poskia. Jostain syystä Kikkaa vapisutti. Hän vaistosi, että heidän välilleen oli kehittymässä jotain kiihottavaa ja lämmintä, joka sai vatsanpohjan täyteen perhosia. Ei se ollut yksin Repen tumma sointuva ääni, tai ominaishaju. Ei! Heillä oli vahva kumppanuuden ja ystävyyden arvostus. He pystyivät laskemaan leikkiä asioista ja poika oli verbaalisesti lahjakas. Mutta yössä oli jotain muuta, sellaista, joka sai hänet levottomaksi.Se oli pojan kauniit silmät. Ne lumosivat tytön, valloittivat. Hän hätkähti huomatessaan miettivänsä, miltä tuntuisi, jos poika suutelisi häntä tässä, kirkkaan tähtitaivaan alla? Pitäisi sylissään, eikä laskisi pois.

Kuin lukien tytön ajatukset poika tuli hevosen luota. Tummat hiukset kätkivät osan pitkien silmäripsien verhoamista silmistä, mutta Kikka tiesi, että katse oli hänessä.

Repe otti häntä kädestä ja painoi Kikan sormet huuliaan vasten hellyttävästi. Jalkoja heikotti.

Pojan äänessä oli tumma hyväily, kun hän sanoi:

- Tule...

 

         

 

 

                                        HOPEISEN YÖN TAIKA

                                                          osa 2

 

Ilma oli lämmin ja yö kuin mustaa hyväilevää samettia. Kikka seurasi poikaa mökin edustalle ja veti henkeä. Ikkunan alla patiolla oli suuri pöytä tuoleineen ja roihujen tuomassa valossa Kikka näki, että pöydälle oli katettu jotain. Salaattia, teeleipiä, juustoa ja viinirypäleitä. Ja maljakossa oli kukkasia.

- Valkoisia juhannusruusuja...

Niiden tuoksu täytti ilman ja toi mieleen juhannustaiat.

- Istu, Repe kehotti. - Nyt syödään.

Hän aukaisi pullon ja kaatoi laseihin kuplivaa juomaa, Champsista. Kikka rakasti sitä limonadia. Mutta kuinka hän  sai syödyksi? Jännitti kamalasti. Yössä oli jotain taiainomaista, joka sai sydämen hakkaamaan. Vai johtuiko kaikki hymyilevästä Repestä?

Kynttilä lepatti pöydällä lasin alla.

Kikan silmät säihkyivät.

- Olen sanaton! Teetkö sinä aina tytölle näin?

- Vain erityisille.

- Olenko minä erityinen?

Repe hymyili salaperäisesti. Että hän näytti söpöltä, kun tuuli sipaisi hiukset silmille. Hän katsoi merkitsevästi.

- Kyllä sinä olet.

Yllättäen poika haki kuistilta kitaran ja nosti sen syliinsä. Hymy valaisi kasvot, kun hän loi pitkän merkitsevän katseen tyttöön.

- Kenen kitara se on? Osaatko sinä soittaa sitä? Kikka kiljaisi.

- Osaan ja pianoa myöskin. Musikaalisuus tulee äidin suvusta. Kitara on äidin.

- Onko tämä mökki...?

- Enoni. Aika kiva, eikö?

Kikka katsoi lumoavaa näkymää öiselle järvenselälle ja maistoi lasista. Miten kaunista kaikki oli. Taivaan tuhannet tähdet ja metsän takaa nouseva täysikuu näytti suurelta ja keltaiselta. Sen säteen leikkivät järven aallokossa.

-  Hieno paikka. Voi, laula  minulle jotain..., Kikka pyysi.

Kitaran sävelet kaikuivat rantakalliolla ja Kikan hengitys salpautui. Miten Repe saattoikin saada sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa pelkällä katseella? Repe vei sydämen. Se oli varmaa, Kikka ajatteli.

- Vie mut kotiin uudelleen,

laita mun pää ja sydän paikoilleen.

Koske mua niin,

etten voi enää unohtaa,

kuka on se joka minut omistaa.

Vie mut kotiin...

Laulun lomassa poika hymyili. Viipyilevät katseet paljastivat valloittamisen halua. Tänä iltana Kikka olisi hänen.

- Millä hinnalla,

mut viereesi saat?

En mä pyydä liikoja.

Pyydän palan taivasta,

ja pari suudelmaa...

Kikka ojensi kätensä. Vatsa oli täynnä liiteleviä perhosia, kun poika laski kitaran käsistään ja tuli tytön vierelle istumaan. Katseet kohtasivat.

- Olet ylisöpö. Huolehtiva!

- Sano loputkin, poika yllytti. - Lihaksikas, hyvännäköinen, kivat hiukset, älykkö.

Tyttö nauroi.

- Voi Repe. Olen niin pahoillani siitä vesiämpäristä...

Repe nosti tytön silmille valahtaneet hiukset korvan taakse. Hänen äänensä soi tummana yössä.

- Sietää ollakin. Minun kanssani ei leikitä. Se on lupaus!

Väreilikö Kikan kasvoilla hymy?

- Luvassa on siis kurinpalautusta, jos vielä teen  sellaista? Kikka kysyi viekkaasti.

- Varmasti.

Sitten heidän katseensa kohtasivat ja poika laski katseensa Kikan huulille.

He suutelivat. Miten ihanalta se tuntui pitkän odotuksen jälkeen? Pehmeät huulet hakivat toistensa suuta janoisina ja nälkäisinä ja Kikka vastasi suudelmaan. Hänen kätensä kiertyivät pojan kaulan ympärille ja kaikki muu menetti merkityksensä hetkessä, jossa ei ollut muita kuin hän ja Repe. Viimeinkin. Tähän tyttö halusi jäädä. Repen syliin.

Hopeisen yön sametin katkaisi yölinnun ohut hopeinen lankamainen ääni järvenselältä.

- Voi Repe... Älä päästä minua koskaan enää pois sylistäsi...

Näkikö Kikka pojan silmissä hymyä, kun hän vei  tytön sydämen.

- En päästä.

Sitten poika virnisti ja kysyi:

- Onko sinun nälkä? Minun ainakin on.

Hän sieppasi pöydältä viinirypäletertun, irrotti yhden marjoista ja työnsi sen Kikan suuhun.

- Hyvää eikö?

- Ihanaa. Maistetaan teeleipiä.

- Karin tekemiä, Repe muistutti ja tarjosi teeleipää tytölle.

Kynttilänvalossa nautittu ateria oli parasta, mitä Kikka oli saanut. Ympärillä samettisen yön pimeys, tähtikirkas taivas ja taivaalle kiertyvä täysikuu.

- Voiko ilta tulla täydellisemmäksi?

- Voi, Repe sanoi.

He istuutuivat sylikkäin keinuun ja katselivat, miten täysikuu teki hopeisen kuunsillan järvenselälle.

Pimeä ilta oli lämmin.

 

 

 

                                              KUUNSILTAA PITKIN

                                                              OSA 3

 

Aika katosi. He istuivat sylikkäin keinussa pojan käsivarsi kiertyneenä  tytön ympärille. Tyttö tuijotti kasvoja, josta piti aina vaan enemmän.

- Mitä katsot? Repe kiusoitteli. - Ihan kuin haluaisit jotain?

Niin Kikka halusikin, suudelmaa, mutta miten hän voi sen pojalle sanoa? Hän näykkäisi pojan korvalehdestä.

- Olet maailman ihanin! Tiesitkö sen?

- Yritätkö tehdä minulle vaivautuneen olon? Repe kysyi virnistäen.

- Jos vaan pystyn siihen.

He halasivat toisiaan tiukasti ja poika nauroi.

- Kyllä sinä pystyt siihen. Takuuvarmasti.

Kafka oli lakannut syömästä, se torkkui ja vilkuili nuoria. Pimeällä järvellä kuikka huusi. Ulapalle oli muodostunut hopeisena välkkyvä kuunsilta.

- Katso, miten upea järvi! Repe sanoi äkkiä.

Kikka katsoi. Täysikuu valaisi tienoon, sen säteet tanssivat järven pinnalla. Miten  salaperäinen ja taianomainen ilta oli. Täydellinen rakkauteen.Kikan teki jälleen mieli suudella poikaa, mutta Repe irrottautui äkisti hänestä ja kiskoi tytön jaloilleen.

- Haluatko tehdä jotain kivaa?

Pojan silmissä oli hilpeyttä.

- Haluan suudella sinua, Kikka tunnusti ja sai  Repen nauramaan.

- Ei nyt. Mennään kuutamouinnille.

Kikan silmät suurenivat.

- Kuutamouinille? Minulla ei ole uimapukua.

- Ei minullakaan ole, mutta katsotaan löytyykö niitä sisältä.

He kiirehtivät mökin ovesta sisälle. Voiko tämä olla mahdollista? He pysähtyivät katsomaan penkille, johon oli laitettu kaksi uimapukua  siististi ja  viereen pyyheliinat heitä odottamaan.

Repe sipaisi tummia hiuksiaan ja virnisti tajutessaan, kuka oli ollut asioilla:

- Kari.

Pikkuveli ajatteli kaikkea.  Riemastuneena  Repe sieppasi  Maria Carenan uimapuvun ja  tarjosi sitä tytölle.

- Ei alastonuintia. Pue tämä päällesi.

Sitten he suutelivat pitkään ja hartaasti.

Kikka leijui pilvissä täynnä iloa.

- En ole koskaan uinut kuunsillassa.

Hänen silmänsä sädehtivät innosta. Harva tyttö pääsi sellaista tekemään pojan kanssa, josta todella piti.

Repe komensi Kikan kamarin puolelle. Herrasmiehenä hän ei kurkkisi.

Kikka viivytteli.

- Mene nyt vaan. Tuollainen pikkuinen ja söpö!

Hetken päästä mentiin rantaan käsi kädessä.

Täysikuu oli kiertynyt järven ylle. Se näytti valtavan suurelta ja keltaiselta. Tuhannet säteet välkkyivät vedessä, kun Kikka kahlasi veteen. Sitten hän ui rauhallisesti pitkin vedoin pitkin kuunsiltaa lahdelle.

- Rakkauden silta...

Tyttö oli innoissaan.

- Olipa kiva yllätys, kun mökistä löytyi äitisi uima-asu. Uiminen on ihanaa! Kuuletko Repe? Repe! Missä sinä olet?

Kikka katsoi ympärilleen. Poikaa ei näkynyt. Oli vain kuunvalossa kimmeltävää vettä. Sitten aivan hänen viereensä nousi pojan  märkä pää vedestä.

Kikka kirkaisi.

- Hyi, että minä säikähdin.

Poika oli sukeltanut. Hiukset olivat litimärät, mutta hänen silmissään oli hilpeyttä.

He seisoivat vedessä.

- Oletko koskaan nähnyt tällaista iltaa? Repe kysyi kuunvaloa katsoen.

Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja painoi Kikan itseään vasten janoisempana kuin koskaan.

- En koskaan.

Pojalla oli kauneimmat silmät, mitä Kikka koskaan oli nähnyt. Niitä varjostivat tuuheat pitkät silmäripset. Noihin silmiin oli helppo langeta. He seisoivat taianomaisessa yössä kuunsäteiden alla, katselivat toisiinsa ja syventyivät jälleen  suutelemaan toisiaan vedessä seisten. Hopeinen vesi välkkyi heidän ympärillään. Kikka ei tiennyt, miten kauan he olivat  vedessä seisseet suutelemassa, mutta  äkkiä hänen oli hurjan kylmä. Palelsi.

- Mennään lämmittelemään, Repe sanoi ja otti tyttöä kädestä.

He kulkivat käsi kädessä  rantaan ja juoksivat mökille.

- Mene vaihtamaan kuivat vaatteet yllesi, poika käski. - Minä sytytän takan, että saamme lömpöä.

Toista kertaa Kikkaa ei tarvinnut käskeä. Palelsi niin, että hampaat kalisivat. Hän vei uimapuvun kuivumaan ja tuli sitten huoneeseen, jossa Repe oli. Vatsanpohja lehahti täyteen perhosia ja sydän hakkasi rinnassa.

Repe seisoi takan edessä pitkänä ja hoikkana. Käsivarret olivat kesän aikana saaneet jäntevyyttä. Poika oli sytyttänyt huoneeseen kynttilöitä.

- Tämä on romanttisinta, mitä minulle koskaan on sattunut, Kikka sanoi tullessaan pojan luo.

Mutta ilta ei ollut vielä päättynyt. Tänään hän oli avoin rakkaudelle.

 

 

                                                 KIKKA JA REPE

 

Repe oli saanut takkapuut palamaan. Se toi huoneeseen suloista lämpöä. Tuli nuoli puita ja räiskähteli. Repe osoitti  Kikalle paikkaa vierellään valkoisen taljan päällä.

- Tule tänne istumaan. Paikka on varattu talon kauneimmalle tytölle.

Kikka tuli. Hän istui aivan pojan viereen. Käsi kiertyi toisen käteen.

- Onko nyt hyvä?

Kikalle tuli kyyneleet silmiin.Hän painautui luottavaisesti pojan kainaloon ja laski päänsä tämän  rinnalle.

- Olet mielettömän kaunis. Voisin hukkua noihin orvokkisilmiin.

Räiskyvä takkatuli toi huoneeseen valoa ja samalla tunnelmaa.

Repe hymyili salaperäisesti.

- Minulla on sinulle jotain.

- Mitä?

Repe virnisti huomatessaan, että Kikka huomasi matolla jotain. Se oli pieni musta rasia.

- Mikä tuo on? tyttö kysyi ja otti rasian käsiinsä. - Saako sen avata?

Poika nyökkäsi.

- Avaa.

Tytön käsi kurottautui rasiaa kohti. Sydän takoi rinnassa. Mitä siellä mahtoi olla? Repe oli tänä yönä niin salaperäinen.

Varovasti Kikka aukaisi kannen. Takkatulen loimu osui sisällä olevaan kultakoruun.

- Voi, miten kaunis!

Kikka nosti kaulaketjun ylös ja se säihkyi kuin timantti takkatulen valossa.

- Se avataan tuosta, poika sanoi.

Sydämen puoliskot avautuivat ja paljastivat salaisuuden. Esiin tuli kuvat Kikasta ja Repestä.

Poika kosketti tytön kiharia hellästi.

- Se on sinulle.

Kikan orvokkisilmät näyttivät ylen hämmästyneiltä. Antoiko Repe arvokkaan kultakorun hänelle?

- Laitetaan se kaulaasi... noin.

- Tämä on ihana! Kikka kiljaisi. - Kiitos!

- Ei niin ihana kuin sinä.

Kikka sulki silmänsä. Hän ei ollut vielä koskaan tuntenut ketään kohtaan näin. Ei edes Kristiania. Sisällä oli suloinen tunne. Poika hurmasi hänet. Tämä oli paras kesä Kikan elämässä. Se johtui juhannustaioista, kesän lämmöstä ja syksyn tulevista kuutamoilloista. Hän värisi pojan sylissä. Tämä oli rakkautta! Tästä hän oli haaveillut. Tuli kovempi halu pitää Repestä kiinni, olla hänen sylissään.

- Arvaa, saanko unta tämän jälkeen? Kikka kysyi.

Repe flirttasi. Pojan kasvolla oli hymyä, viipyviä katseita ja kevyitä kosketuksia. Repe osasi todella hurmata hänet, viedä jalat alta.

Kikan poskia kuumotti, kun poika veti hänet rintaansa vasten. Huulet etsivät ensin kaulaa, sitten suuta ja tytön kädet kiertyivät pojan kaulan ympärille. Sellaista suudelmaa Kikka ei ollut vielä koskaan saanut. Suudelma vei jalat alta. Ihanaa, ihanaa, ihanaa...

Pojan silmissä oli äkisti vakavuutta. Sanat, jotka Repe sanoi, tekivät yöstä täydellisen.

- Nyt sinä olet minun tyttöni.

- Sinun tyttösi...

Kikka tarjosi huulensa suudelmaan ja hän vajosi pehmeälle taljalle kädet pojan kaulan takana.

 

__________________________________________________________________________________________

 

           TULIPALO!                    TULIPALO!                  TULIPALO!

 

                                       

                   JÄRKYTYKSEN HETKI

 

 

Tummat punertavareunaiset myrskypilvet nousivat taivaanrannalle. Tuuli nousi. Ukonilma tuli kaupungin ylle kuin  musta painajainen.

Mervi Lahti sulki ikkunan, kun alkoi sataa. Hän näytti huojentuneelta kun tytär saapui kotiin.

- Tulee koiranilma!

Taivaalla salamoi.

Lasit helisivät.

Kikka heittäytyi sohvalle istumaan ja otti Romeo-kissan syliinsä.

- Pena ennusti tätä. Tunsi varmaan luissaan rajuilman tulon.

Maailma täyttyi oudosta kuminasta.

Kurjaa kun ei voinut katsoa telkkaria ukonilman takia. Sitten valot välkkyivät ja sammuivat. Salama oli lyönyt muuntajaan.

Kissa naukaisi ja hyppäsi maahan. Vaistosiko se jotain? Ainakin Romeo ryömi sohvan alle piiloon.

Äiti katsoi ikkunasta. Maailma oli hämärtynyt, mutta hän erotti poliisisaabin pihalla.

- Isä tuli.

Mikko ilmaantui ovelle. Hän oli litimärkä.

- Onko Kikka kotona?

Isän ääni oli huolestunut, koska hän tiesi tyttärensä viettävän aikaa Nummelassa.

Kikka nosti kättään.

- Täällä minä olen!

- Onneksi. Linnavuoressa palaa! Salama on sytyttänyt Kirjailijatalon palamaan ja lähistöllä roihuaa myös Koirakoulu. Tuli on leviämässä Linnavuoreen. Olen menossa sinne Katin isän kanssa.

Kikka näytti säikähtäneeltä. Hän hyppäsi seisomaan.

- Minä tulen myös! Voivat tarvita apuani.

- Sinä et lähde tuollaiseen rajuilmaan, onko selvä? Pysyt kotona! Siellä on tarpeeksi sählinkiä itsessäänkin.

- Mutta hevoset...

Isä lähti. Huone täyttyi jyrinällä ja taivaan tulen leimauksella. Kikan ei auttanut muu kuin odottaa aamuun.

 

 

 

___________________________________________________________________________________________

 

 

                                     RAKKAUTTA ILMASSA

                                    

Kaikkialla oli hiljaista, kun Kikka heräsi. Tytöt nukkuivat sikeästi, mutta Repen vuode oli tyhjä. Missä poika oli?Avonaisesta ikkunasta tuuli, se heilutti ikkunaverhoja. Kello ei ollut vielä paljon, mutta puissa livertävät linnut kielivät aamun tulosta. Sitten korviin kantautui hevosen kavioiden kapsetta.

- Joku ratsastaa!

Kikka nousi vuoteesta ja meni katsomaan.

- Repe...

Poika istui valkoisen Mia Caran selässä, eikä hänellä ollut satulaa, vain ohjat. Suunta oli rantaan.

- Aikooko se uittaa hevosta?

Kikan rinnassa sydän löi ylimääräisen lyönnin. Hänen oli nähtävä kaikki. Nopeasti hän pukeutui ja kiirehti saunan kulmalle piiloutuen seinän taakse. Niin, kyllä Kikka tiesi vakoilevansa Repeä, mutta sille ei voinut mitään. Hän halusi nähdä pojan.

Ratsu tuli rannalle, sen valkoinen runko oli kuin marmoria. Sitten poika otti paidasta kiinni, veti sen yltään ja heitti maahan. Yläruumis paljaana hän ohjasti hevosen veteen.

Näky pysäytti tytön.  Piti istahtaa penkille, sillä jalat tuntuivat heikoilta.

- Että Repe on komea.

Vyötäröllä ei ollut senttiäkään rasvaa. Vatsa oli litteä ja treenattu. Kävikö Repe kuntosalilla? Kikka mietti ja hymyili. Hän imi sisäänsä näkyä. Poika oli niin itsevarma kaikesta ja hän tiesi, mitä halusi. Repe halusi hänet! Tietenkään sellaista ei voinut kertoa toisille. Ei mitenkään. Kikka tiesi, että Repe inhosi tatuointeja, lävistyksiä, rastatukkia ja poikien korvakoruja. Tämä  ei tupakoinut ja  käyttänyt alkoholia ja odotti sitä myös tytöltään. Poika oli harvinainen lahjakkuus.

Perhoset liitelivät  Kikan vatsassa. Juhannusaatosta lähtien hän oli ajatellut poikaa, öin ja päivin. Mikä Kikkaa riivasi? Olo oli yhtä aikaa vaisu ja riehakas. Oliko hän rakastunut, kun odotti kiihkeää suudelmaa?

- Se on juhannustaikojen syytä.

- Kas, Kikka!

Ääni säikäytti tytön ja tämä hyppäsi seisomaan tullessaan yllätetyksi. Ei kai Pasi huomannut, että Kikka katseli Repeä? Se olisi ollut tosi nolo juttu.

- PASI! Mitä sinä täällä teet?

Poika työnsi peukalonsa housuntaskuihin.

- Tulin katsomaan meidän sonnia. Isä haluaa sen navetalle.

Ei Pasi voinut kertoa Kikalle, että syitä tuloon oli muitakin. Tytöt kiinnostivat häntä. Erityisesti Päkä.

- Niin, niin...

- Näytät pelästyneeltä. Tapahtuiko viime yönä jotain? Kylällä puhuvat, että patruunan haamu on jälleen ollut liikkeellä, hakemassa vaaleahiuksista morsiota.

Kikan oli pakko vaihtaa puheenaihetta ja ohjata poika nopeasti pois rannalta. Parempi, ettei Pasi nähnyt Repeä.

- Voit kertoa siitä tytöille. Tule.

Poika tuli.

- Mielläni juon kanssanne kupillisen teetä.

Samalla hän pääsisi näkemään miten tytöt asuivat? Viihtyivätkö he todella Kaislarannassa?

 

__________________________________________________________________________________________

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

©2016 Nummelan Ponitalli - suntuubi.com